Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Hoidot ja seuranta

Omaiset hoidossa mukana

Mieheni sairastaa suolistosyöpää, joka on lähettänyt etäpesäkkeen maksaan. Sytostaattihoidot alkoivat heinäkuussa. Hän on kestänyt hoidot hyvin tähän asti. Pieniin kipuihin on auttanut Panacod, mutta lääkäri määräsi myös Tramalia, jota ei ole tarvinnut tähän mennessä ottaa. Nyt hänellä on ollut vatsakipuja jo kolme päivää eikä ruokahalua ole. Varsinkaan kun ruoka aiheuttaa kipua vatsassa. Soitin keskussairaalan syöpäpolille saadakseni heiltä neuvoja tilanteeseen. Hämmästyin, kun minulle puhuttiin kuin pienelle lapselle. Jos olisin ollut hysteerinen, itkunen tai jotain muuta kuin asiallinen, ymmärtäisin, mutta nyt minua lähinnä raivostuttaa. Kipuun kehoitettiin ottamaan Tramalia veden kera. Kysyin kuinka monta päivää mieheni selviää vedellä Tramalin edustaessa kiinteää ruokaa. Siinä vaiheessa minulle kerottiin, kuinka läheiset ahdistuvat tilanteesta potilasta enemmän. Kyllä hämmästyin!!! Kysyin eikö mieheni voisi saada jotain mietoa kipulaastaria, joka ei ärsyttäisi ennestään arkaa varsaa. Mutta ei. Niitä annetaan myöhemmin, jos on tarvetta. Mikähän sen tarpeen määrittää? Luulisin, että potilaan kipu, ei puhelimessa olevan sairaanhoitajan näkemys.

Kun mieheni sairaus todettiin, hän joutui allekirjoittamaan ainakin kaksi paperia, missä antoi luvan omien henkilötietojensa antamisen esim. terveyskeskukselle. Mutta tiputuksessa annettavat sytostaattihoidot annetaan huoneessa, missä on useita muita hoidossa olevia henkilöitä. He istuvat nojatuoleissa kaikki samassa "syöpäkammarissa". Siinä sitten hoitajat kyselevät kaikkien tuntemukset ja kuulumiset. Henkilösuojasta ei tietoakaan! Ei kaikki halua selittää omia hyvinkin henkilökohtaisia asioitaan toisten kuullen. Muuten systeemi on kyllä hyvä. Hoidossaolijat voivat vaihtaa kuulumisia, vertailla kokemuksiaan tai puhua vaikka säästä, urheilusta tai ihan muusta tai olla puhumatta. Siinä ainakin näkee, ettei ole ainoa, johon syöpä on solunsa iskenyt.

Olen hämmästellyt myös sitä, että kukaan hoitohenkilökunnasta ei ole kertaakaan kysynyt miten mieheni voi henkisesti, mikä hänen mielialansa on jne. Ensi käynnillä saimme toki nipun esitteitä mukaamme. Ehkä tarkoitus oli selvitä niiden avulla.
Säästäähän se hoitohenkilökunnan aikaa, kun ei turhia kysele. Mene ja tiedä, vaikka joku intoutuisi kertomaan jotain ikävää omasta mielialastaan.

Millaisia kokemuksia teillä muilla omaisilla on hoitohenkilökunnan suhtautumisesta?
mummo | 9.9.2008 klo 11:57:12