Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Re: Miten se sitten tapahtuu?!
Hei. Oma kokemukseni isäni kohdalta on, että hän oli 4 päivää saattohoidossa ja sitten kuolema tuli. Hän sairasti ruokatorvensyöpää ja lääkäreiden mukaan voittikin sen mutta kahdessa viikossa kaikki kääntyi ylösalaisin, isä joutui sairaalaan ja siellä meni yhtäkkiä sekaisin,joka johtui maksatoksisuudesta ja sittem minulle vain sanotiin, että nyt siirretään saattohoitoon. Isä oli 50-vuotias. Ja kaiken piti olla hyvin.Isä oli iloinen, kotona asui, hoiti lapsiani ja eli tervettä elämää luullen että syöpä on parantuntut ja sitten yllättäen kahdessa viikossa kaikki muuttui.
Lopussa isä oli hyvin turvonnut ja keltainen. Dreeni oli jatkuvasti poistamassa nestettä(askitesta) vatsasta, koska sitä poistettiin monta kertaa ja aina tuli enemmän lisää. Kivut olivat valtavat vaikka isä ei sitä sanoin sanonut, koska oli omassa unimaailmassaan mutta eleet, hikoilu ja levottomuus kertoivat kivusta ja hän sai lopussa valtavasti lääkettä. Morfiinin aloittaminen sitten vei isän päivässä. Loppupelissä sitten joka puolella oli syöpää vaikka kahta kuukautta aiemmin isä sai terveenpaperit.
Päivisin olin hänen luonaan ja avopuolisonsa sitten illat ja yöt. Se oli niin raskasta aikaa ja tuntui hyvin pahalta katsoa niin elämänhaluiden ja vahvan miehen hiipuvan pois. Olisin antanut kaikkeni jos vain olisin saanut pitää isäni vaikka hyvin näin mitä tulee tapahtumaan ja silti uskoin, että joku muu hoidettavissa oleva tauti olisi ja lääkärit voisivat sen vielä hoitaa. Isän kuolinhetkellä en ollut paikalla, koska sairaalaan oli matkaa 80km ja kun hänen avopuolisonsa soitti ja itki, että nyt se tapahtuu, nyt se on menoa ja hän vain itki niin kovasti. Pyysin häntä rauhoittumaan, silittämään isää ja antaa isälle puhelin. Kerroin, että rakastan häntä aina ja me pärjäämme kyllä ja pyysin isää päästämään irti, hän oli vapaa lähtemään. Sitten jätin isäni ja hänen puolisonsa kahden ja hetken päästä sitten soitettiin, että isä oli nyt kuollut. Se oli samalla niin helpottavaa, kun ei enään niitä kamalia kipuja isän tarvinnut kärsiä ja samalla niin surullista, koska rakastin ja rakastan isääni niin kovasti. Jäljelle jäi vain suunnatón ikävä ja kaipuu. Itse kuolema oli isän avopuolison mukaan rauhallinen,isä vain nukkui pois. Elimet lopettivat toimintansa yksi kerrallaan.
Kaikesta tästä on nyt vuosi aikaa ja silti kaikki on niin elävästi mielessäni. Ne hetket isän kanssa sairaalassa, pidin hänen kädestä kiinni ja makasin hänen vierellään toisessa sairaalasängyssä joka minulle tuotiin, jotta sain olla koko ajan isän luona. Pyyhein hänen kasvojaan, laitoin mp-3:n soimaan hänen korvilleen, koska hän rakasti musiikkia ja painoin kaikki yksityiskohdat mieleeni ja vaikka isä oli niin heikonnäköinen, silti hän oli mielestäni niin komea ja täydellinen, ja sellaisena hänet aina muistan. Elämänmyönteisenä, vahvana ja turvallisena. Isä on nyt kotona ja me muut vielä matkalla sinne...
- Miten se sitten tapahtuu?!Ninni84
- Re: Miten se sitten tapahtuu?!Bablo
- Re: Miten se sitten tapahtuu?!hilleviivi
- Re: Miten se sitten tapahtuu?!hilleviivi