Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Miten auttaa miestä?

Uskon että osasyy meilläkin on juuri tuo minun "suojeleminen". Emme ole olleet paljon tekemisissä kohta kuukauteen, koska mieheni ei ole "ehtinyt", kun on ollut paljon tärkeämpääkin tekemistä. Silloin harvoin kun suostuu vastaamaan puhelimeen, niin välillä lupaa tulla selvittämään asiat ja välillä taas saan kuulla hetken haukkuja ja sitten lyö luurin kiinni.
En enää tiedä kannattaako minun edes yrittää roikkua mukana, kun tuntuu, että siitä ei ole mitään hyötyä, kun mielestäni olen kaikki keinot jo yrittänyt (olen antanut välillä olla useita päiviä, että en ole yrittänytkään ottaa yhteyttä, olen lähettänyt tekstiviestejä, joissa olen kertonut omat tunteeni ja yrittänyt ymmärtää hänen tunteitaan, pelkoja ja katkeruutta, olen kuunnellut luurin korvaan lyömistä, olen menettänyt hermoni...). Mitään ratkaisua tilanteeseen ei ole löytynyt. Ainoa asia, mitä on sanonut, että ei halua erota, mutta ei myöskään halua viettää aikaa kanssani. Hänen ennusteensa on huonontunut paljon ja aikaa ei välttämättä ole kovin paljoa jäljellä. Pieni mahdollisuus on vielä parantua kokonaankin, mutta sekin vaatisi kantasolusiirron, joka toivottavasti pystytään tekemään. Toivotaan että lääkärit löytäisivät vielä jotain uusia, parempia myrkkyjä.
Myös kaikki käytännön asiat on vielä lisäksi haittana mahdolliseen yhteiselämään palaamisessa (minun työ yrittäjänä, mahdollinen homeasunto, eläimet). Olisin valmis suuriinkin "uhrauksiin" ja järjestelyihin väliaikaisesti, mutta se vaatisi päätöksen mieheltäni, että haluaa varmasti olla kanssani yhdessä. Turhaan en kuitenkaan halua luopua itselleni tärkeistä asioista, jotka tässäkin tilanteessa ovat olleet ainoat, jotka ovat pitäneet minut edes vähän järjissäni ja hengissä.
Melkein pahin tässä onkin tämä jatkuva epävarmuus arkielämästä ja yhteiselämästä tämän sairauden aiheuttaman epävarmuuden lisäksi. Pahalta tuntuu lopettaa yrittäminen asian eteen, mutta kohta se on pakko koska oma terveyteni ja mielenterveyteni ei kauan kestä tätä. Aina kun on melkein luopunut toivosta ja totutellut ajatukseen, että joudun jatkamaan elämääni yksin ja en pysty olemaan tukena, vaikka haluan, niin sitten saadaan vähän puhuttua asioista ja kuvittelen ja toivon taas vaikka mitä meille. Tämä kaikki vaan sen takia, että saan taas päivän tai parin päästä pettyä vielä pahemmin, kun ei taas suostu vastaamaan puheluihin tai viesteihin eikä mistään paremmasta ole mitään tietoa. Parin paremman päivän jälkeen tulikin taas eilen paskaa niskaan oikein reilusti ja loppua ei sille näy.

Kiitokset kuitenkin teille, jotka olette yrittäneet auttaa tilanteessa ja voimia omiin taisteluihinne.
äpyli | 12.9.2009 klo 11:55:33