Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Isäni maksasolusyöpä etenee harppoen
Olen kiitollinen siitä, että peräti 4 vuotta on kulunut siitä, kun isäni sairaus löytyi. Sillä silloin jo pelkäsimme kuoleman koputtelevan ihan oven takana. Kirjoitinkin silloin tänne nimimerkillä Pikkusisko73. Pitkään vaikutti siltä, että tauti on pysähtynyt, isäni eli lähes normaalia elämää. Tämä kevät ja kesä ovat olleet selkeä muutos pahempaan.Isä on nyt 61v. Kävin tänään viimeksi vanhempieni luona ja tuntui pahalle, mutta yritin olla reipas oma itseni, äitini ja isäni vuoksi. Isällä on alkanut pahat iho-oireet, joihin joutuu syömään antibiootteja tulehtuneiden haavojen takia. Iho on myös alkanut kellertää, kynnet on ihan keltaiset. Ja tänään tajusin, että isälläni on aivan turvonneet jalat. Pallot. Nyt jo polven tienoilta alaspäin. Lihakset on hävinneet käsistä ja jaloista ja vatsan seutu on vain iso pallo. Ruokahalu on kadonnut ja syöminen aiheuttaa yökkäyksiä. Kipulääkitys on kova ja väsyttää...Alkaa olla pikkuhiljaa autoilut autoiltu. Lähikauppaan ovat vielä ajaneet, mutta meille eivät enää ole tulleet, vaikka välimatkaa vain n.7km. Isä nukahtelee vaarallisesti.Viimeisin ultratulos oli masentava. Tiedämme, että loppusuora on lähellä ja nyt pelottaa, mitä on tulossa. En haluaisi, että isäni kärsii. En haluaisi, että äitini kärsii. Haluan olla molempien tukena ja auttaa isää ja äitiä, että isä saisi olla kotona mahdollisimman pitkään. Lapseni ovat huomanneet, ettei vaari ole kunnossa ja kysyivätkin suoraan, mikä vaarilla on. Vastasin suoraan, että vaari on vakavasti sairas. Onko tämä joku itsesuojeluvaisto vai mikä, mutta edelleenkin tuntuu, niinkuin olisi epäuskoinen olo, että eihän tämä nyt voi vielä olla lopun alkua...?! Tunnen jopa syyllisyyttä välillä siitä, etten itke ja sure isääni jo nyt. Pitäisikö? Olen purkanut pelkojani ja surua pariin kertaan puolisolleni ja anopilleni, itkien vuolaasti. Jotenkin vain tuntuu, että yritän kieltää itseltäni sen tosiasian, että isäni on todella sairas.- Isäni maksasolusyöpä etenee harppoensipero