Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Epätietoinen ja epätoivoinen

Hei Mandi!
Itsekin tänään vasta aukaisin suuni (tai sormeni :) ) tällä palstalla. Eli keuhkosyöpää (pienisoluista) sairastaa myös minun kuuskymppinen äitini. Sikseenkin tuore tapaus, että viime syyskuussa on sairaus todettu, ja nyt on hoidot takana ja eka kontrolli viime viikolla. Itse olen ehkä enemmän realisti (vai pessimisti?) ja olen aloittanut surutyön lähes heti kun sairaus todettiin. Isäni kuoli aikanaan samaan syöpään hyvin nopeaa, siksi usko täydelliseen parantumiseen on vähän koetuksella.
Voisin kertoa sen verran äitini taustoista, että hän on elänyt erittäin raskaan elämän ensin surkeassa avioliitossa, sen jälkeen alkoi olla ongelmia alkoholin kanssa. Neljä vuotta sitten äiti päätti, ettei sellaista elämää ole pakko elää ja laittoi asiansa järjestykseen. Sen jälkeen ei ole susuta mennyt alas tipan tippaa alkoholia.

No me lapset sekä meidän lapset ollaan saatu nauttia ihanasta äidistä/mummosta näinä neljänä vuonna enemmän kuin sitä ennen ikinä! Lapsenlapset (kaksi kouluikäistä ja kaksi vaippaikäistä) on mummolle se tärkein, sekä mummo lapsille.
Isommat lapset jotka jo ymmärtävät, tietävät kyllä mummon sairaudesta, muttei sairauden vakavuutta. He eivät vielä osaa pelätä mummon kuolemaa niin kuin minä. Lapset tuovat luonnollisesti myös meidän äitteelle suunnattomasti iloa ja olenkin sitä mieltä, että sekä sinun että minun pitää luottaa siihen, että mummo kyllä kertoo koska voimat on niin vähissä, ettei jaksa lasten kanssa touhuta.

Itse olen erittäin katkera siitä, että kaiken kokemansa jälkeen kun äiti sai asiat järjestykseen ja elämän onnelliseksi, kävi näin. Ihan kuin häntä ei olisi koeteltu jo tarpeeksi.

Itselleni tilanne on siinä mielessä vaikea, että vaikka ympärilläni on läheisiä, joudun elämään tämän asian kanssa ihan yksin. Mieheni ja veljeni ovat ikävä kyllä sen sortin ihmisiä, että sulkevat koko asian mielestä ja elävät kuin mitään syöpää ei olisikaan. Pahimmillaan minun suruani on jopa halveksittu. Surullista, mutta minkäpä minä asialle mahtaisin. Kirjoittele kuulumisia!
-maaretta-
maaretta | 22.7.2008 klo 11:15:35