Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Joskus toivokin voittaa
Koska tiedän syöpään liittyvän niin paljon surua ja tuskaisia tarinoita, ajattelin kertoa yhden positiivisen tarinan. Vaikkei syövästä toivomalla parannuta, tämä on esimerkki siitä, että joskus toivokin sentään voittaa tilanteessa, jossa ei paljon valoa näy.Isäni sairastui krooniseen leukemiaan ollessani vasta ala-asteikäinen lapsi. Minulle kerrottiin joko liian epäselvästi tai sitten unohdettiin kertoa, mikä isää vaivasi, koska vasta joskus murrosikäisenä ymmärsin, että kyseessä oli todellakin leukemia. Järkytys oli tietysti valtava, ja olin pitkän aikaa masentunut. Oletin, ettei toivoa ollut. Kerran isä itsekin pyysi minua huolehtimaan äidistä sitten, kun häntä ei ehkä enää olisi. Voitte kuvitella, miltä murrosikäisestä ihmisestä tuolloin tuntui.
Tilanne alkoi noihin aikoihin juuri pahentua; siihen asti tauti oli pysynyt kurissa lääkkeillä. Uudesta lääkkeestä isälle tuli sivuoireita, jollaisia lääkäritkään eivät olleet ennen nähneet, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Lopulta tilanne meni siihen, että luuydinsiirto olisi enää ainoa mahdollinen tie hengissä säilymiseen. Paranemismahdollisuudet - niin meille sanottiin - olivat 50/50.
Sopiva luovuttaja löytyi, joten luuydinsiirto tehtiin. Itse siirto meni onnistuneesti, mutta erilaiset infektiot ja muut taudit eivät jättäneet isää rauhaan. Lopulta tilanne oli niin paha, etten edes minä saanut käydä sairaalassa häntä katsomassa. Joka päivä odottelin kauhulla hetkeä, jolloin joku kertoisi, että nyt isää ei enää ole. Sitä hetkeä ei kuitenkaan koskaan tullut. Olin jo melkein menettänyt toivoni, kun isä sitten yllättäen alkoikin toipua. Pitkien eristyssairaalajaksojen ja ajoittaisten kotona olemisten jälkeen isä pääsikin lopulta kotiin niin, ettei sairaalaan enää tarvinnut palata.
Luuydinsiirrosta on nyt kulunut yli kymmenen vuotta, eikä tauti ole uusiutunut. Aina silloin tällöin mieleen toki hiipi ajatus siitä, että niin voisi käydä. Nyt todennäköisyys on tietääkseni enää pieni. Isä ei ole täydellisessä kunnossa, sillä kova sairaus jätti jälkensä. Hän on kuitenkin elossa ja pystyy viettämään käytännössä normaalia elämää. Olen kiitollinen kaikille niille lääkäreille ja sairaanhoitajille, jotka isää auttoivat, sekä tietysti sille tuntemattomalle, joka luovutti luuydintään isälle. Isä puolestaan on kiittänyt omaa perhettään siitä tuesta, jonka hän sairautensa aikana sai. Ilman sitä hän ei kuulemma olisi koskaan selvinnyt.
Tuntemieni ihmisten joukosta löytyy myös niitä, joiden tarina ei ole päättynyt näin onnellisesti. Joskus toivoakin sentään on, ja elämä voittaa.
- Joskus toivokin voittaamerula
- Re: Joskus toivokin voittaaKarhutar