Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Elämä on tänään pysähtynyt. Uusi ovi avautuu
Sisarellani oli leukemia. Minä valikoiduin luuydin luovuttajaksi sisaruksistamme. Ensin luuydin luovutus ja vielä kantasoluluovutus.Tänään siskoni kuoli. Nukkui ikiuneen.
Kauan kestÄnyt taistelu loppui.
Siskoni oli todella urhoollinen.
Minä olen niin surullinen ja uupunut että en voi sitä sanoin kertoa.
Luovutin siskolleni ensin luuydintä ja myöhemmin kantasoluja.
Lupasin hänelle että kerron kun hän on poissa ja teen asian hyväksi jotain.
Luovuttajalle ei ole minkään laista kontrollia tai seurantaa. Jätetään täysin oman onnensa nojaan.
Terveyskeskus lääkäriltä sain tietoa 4h narkoosissa tapahtuvasta luovutuksestani, hänkin epäröi kun kysyin, "en tiedä saanko kertoa tätä". Olin todella hämilläni. Minustahan oli kysymys.
Syöpäjärjestön sairaanhoitajalta kävin apua pyytämässä toiminnanjohtajan kehoituksesta kun soitin ja kerroin asiastani.
Taloudellinen tilanteeni heikkeni. Energiani meni valmistautumiseen ja pelkoni hallintaan.
Rahani hupenivat puhelinlaskuihin.
Soitin siskolleni päivittäin. Toimin hänen "terapeuttinaan" koko sairauden ajan.
Minäkin olisin tarvinnut tukea, en sitä kuitenkaan saanut. Mieliala lääkkeitä tyrkytettiin, mitä en halunnut.
Tunnistin paniikki oireita itselläni. Kävelin joskus keskellä yötäkin pitkin katuja.
Mielestäni sisarluovutus on meillä hoidettu luovuttajan kannalta todella huonosti.
Luovutuksen jälkeen ei minkään laista kontrollia. Luovuttaja on tehtävänsä tehnyt. Luovuttaja saa mennä.
Kymmeniä kertoja verikokeissa käyntejä. Osa kokeista hukkui matkalla ja taas kokeisiin. Sitä alkoi jo epäilemään että onko itsekin sairastunut.
Siinä joutuu henkisesti todella lujille. Turhaa on kysymys,"haluaako luovuttaa, ei ole vaihtoehtoja.
Tuskin kukaan haluaa että sisar kuolee ja ottaa taakan sydämmelleen. Tekee kaiken sen minkä pystyy.
Yhteisen palaverin jälkeen
soitin Meilahteen yhdyshenkilölle joka oli minulle annettu. Kysyäkseni olisiko mahdollista että voisin keskustella jonkun kanssa luovutuksesta. Minulle vastattiin kysymyksellä, "tulettehan te"? Vedottiin siihen että luovuttajat asuu niin hajallaan Suomessa.
Kaikki kuitenkin sujui hyvin, armottomasta pelostani huolimatta.
Kantasolu luovutuksen tein vielä myöhemmin.
Ikävä muisto jäi kuitenkin kun kerroin pelkääväni koneen armoille joutumista kun lääkäri asetti kanyyleitä käteeni.
Totesi hän pelkooni kylmän viileesti että tämähän on vapaaehtoista. Vastasin että tämä ei ole vapaaehtoista vaan tämä on velvollisuuteni niinkuin sinulla lääkärin toimi.
Omahoitajani joka valvoi konetta sen 4h minkä siinä makasin kun kantasolujani kerättiin, pyyteli anteeksi lääkärin tokaisua.
Kukaan ei kysellyt kuntoani sen jälkeen kun luovutus oli ohi.
Minun oli vielä jaksettava odottaa siskoani sairaalassa koska hän oli tulossa yöksi luoksen , matkustaakseen seuraavana päivänä kotiinsa.
Jaksoin kuitenkin koska näin että siskoni oli sairas ja todella väsynyt.
Vessaan en uskaltanut mennä koska pelkäsin että tuuperrun sinne.
Käydessäni Ruotsissa keskustelin erään sairaanhoitajan kanssa aiheesta hän kertoi että siellä luovuttaja on sairaalassa 2-3vrk.
Täällä kotiudutetaan seuraavana päivänä, viikon sairasloman kanssa. Minkäänlaista kontrollia ei ole enää sen jälkeen.
Tunsin olevani aika heikossa kunnossa jo hemoglobiinin putoamisen takia , 135-90 ja alle muutamassa päivässä.
Ruotsissa luovuttaja käy kontrollissa lääkärin vastaanotolla ja seurataan veriarvojen kehitystä luovutuksen jälkeen.
Täällä saa kalium pillereitä ja Burana reseptin kun kotiutuu.
Mieleeni jäi sairaalasta erään vanhemman naisen sanat mikä sai minut miettimään.
"Sinä teit hienon työn. Liian monta kertaa on sänky ollut tyhjä". Hän oli sairastanut leukemiaa jo vuosia että oli perspektiiviä.
Jokainen sellainen kuolema on turha kuolema luovuttajan pelon vuoksi. Saaja on myrkytetty niin täysin että kuolee varmaa muutamassa päivässä ellei luovuttaja tulekaan.
Suren sisareni poismenoa. Kuolla hän ei kuitenkaan olisi vielä halunnut. Kuolema kun vaan ei kysy, sopiiko sinulle?
Mieleni on murheellinen ja samalla helpottunut.
Siskollani on hyvä olla. Taistelimme yhdessä melkein neljä vuotta. Se kannatti.
Lupasin siskolleni tekeväni jotain että asioista puhuttaisiin.
Helpottaisi monen kärsimyksiä ja pelkoja. Pelko on ihmisen pahin vihollinen. Minulla oli urhoollinen sisko.
Yhdessä jaksamme paremmin. Pelko on paha vihollinen ja tietämättömyys mitä tapahtuu.
Jos haluat lähettää sähköpostia tässä osoitteeeni.
maire.lydia@gmail.com
- Elämä on tänään pysähtynyt. Uusi ovi avautuuloretta