Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Miten jaksan olla äitini tukena, kun välimme ovat huonot

Äidilläni on ollut 9 vuotta syöpä. Hänellä ei ole elämänkumppania ja minä olen hänen ainoa lapsensa. Äidilläni on ystäviä, mutta hän ei halua ottaa heiltä apua vastaan. Tähän asti äiti on pärjäillyt yksin kotonansa. Nyt ovat koittaneet kuitenkin lopun ajat, parantavia hoitoja ei enää anneta. Pelkään sitä, miten jaksan auttaa äitiäni nämä viimeiset ajat ja kestänkö tai jaksanko itse enää.

Meillä ei ole ollut minun mielestäni hyvät välit ikinä. Koin lapsuuteni hänen kanssaan ahdistavaksi ja olen katkera monista asioista. En koe, että olisin saanut paljoakaan rakkautta tai hyväksyntää äidiltäni. Olen mielestäni ottanut aikuisen roolin meidän perheessä monissa asioissa jo lapsena. Sisälläni on paljon vihaa ja ahdistusta häntä kohtaan. Kun äiti sairastui, tuntui hiljalleen, että syöpä oli napanuora, jolla minut köytettiin taas väkisin kiinni äitiini. Eihän kuolevaa omaa äitiä saa jättää yksin.

Olen ollut (ainakin omasta mielestäni) paljon hänen tukenaan, käynyt mukana lääkäritapaamisissa, sairaalassa, kuskannut ja kokannut, nukkunut öitä hänen luonaan. Välillä menee vaan hermot ihan kokonaan ja ärisen ja puhun tylysti hänelle. Minulla ei kuitenkaan ole sydäntä sanoa hänelle, että vihaan häntä usein ja että ahdistun hänen seurassaan. Tuntuu myös katkeralta, että omasta elämästä on mennyt 9 vuotta tähän ahdistavaan yhteiseen matkaan syövän kanssa.
En vain tiedä mitä tehdä näiden omien vihan, ahdistuksen, katkeruuden ja surun tunteiden kanssa.
Ja mitä sanoa äidille sitten, kun en jaksa häntä enää hoitaa?
Ja miten selviän itse tästä?
panda | 26.11.2010 klo 17:25:43