Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Isoisäni imusolmukesyöpä

Olin kahdeksan vuotias, juuri pikkuveljeni saanut lapsi, kun äiti sanoi, että isäni isä on vakavasti sairas ja että menemme pian katsomaan häntä. En ymmärtänyt syöpää tai kuolemaa silloin, vaikka itse sairastin teratooman pienenä vauvana. Minulla ei ollut silloin kun viisi prosenttia eloonjäämismahdollisuuksia ja jotenkin vain selvisin vakavilla sivuvaikutuksilla. Mutta kuitenkin.

Pian sitten tuli päivä kun pikkuvelivauvamme vietiin hoitoon ja suuntasimme papan luo sädesairaalaan. Minä, Pikkusisko, äiti ja pappamme poika, minun isäni.
Sairaalassa kävelimme vaaleaa käytävää ja en oikein ymmärtänyt vieläkään että mitä oli kyseessä. Vain, että pappa, joka aina heillä hoidossa ollessani piti jalkojaan hierontatyynyllä ja jakeli sisu -karkkeja minulle ja siskolleni, joka niin kovin laski pientä leikkiä kanssamme,joka rakasti meitä.
Huoneeseen tullessamme paikalla oli useita sukulaisia, isäni siskoja ja veljiä ja jotka olivat kovin vakavailmeisiä ja koittivat jotenkin sopia istumaan sinne, ja sitten näin mummomme... Hän itki kuin vuolas puro, yritti jotenkin saada ilmeensä vakavammaksi minut ja siskoni nähdessään, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Pappa makasi sängyssään kaljuna ja syövästä niin kovin riutuneena että ymmärsin vihdoin siinä, että pappa on sairas. Muuta en tiennyt hänestä. Muistan papan sinisen sairaalan puvun ja sytostaattikoneen siinä ihan vieressään.
Minä ja siskoni vajosimme tilanteen ankeudesta huolimatta leikkien salaiseen maailmaan ja kun teimme lähtöä, äiti oli huoneen ulkopuolella mummoni kanssa ja huomasin heidän itkevän ja mummon sopertavan että miten hän kestää ja jaksaa seuraavat päivät, miten ihmeessä hän enää jaksaa. Kuulin ja ymmärsin siinä, että pappamme teki lähtöä Kaikkivaltiaan parantajamme ja Hänen Poikansa ikuiseen valtakuntaan,jossa hän saisi elää ja olla onnellinen, olla onnellisempi kuin koskaan elämänsä aikana, vaikka mekin varmasti toimme hänelle täällä paljon iloa. Kauas, mutta silti niin lähelle.
Vanhempani käskivät minun ja siskoni sanoa papalle heihei. Hei viimeisen kerran. Hei, ennenkuin tulisi vihdoin se iankaikkisuuden päivä jossa saisimme olla kaikki yhdessä. Ei olisi yötä, kipua, pettymystä ei myöskään eroa rakkaimmistamme.

Saavuimme kello 19.00 vauvaveljemme hoitopaikalle. Tuli puhelu, se kaikista raastavin ja julmin: pappamme oli nukahtanut vain kaksi tuntia lähtömme jälkeen. Saimme olla hänen lähellään ihan lähelle rakkaamme ajattomuutta ja tullutta iloa. Ilman syöpää, mutta myös ilman meitä...

Tuosta hetkestä on nyt kaksitoista vuotta. Veli on kohta murrosikäinen, minä ja siskoni jo varttuneempia. Emme voi muistaa pappaa juurikaan, mutta kuvista muistan aina sen viimeisen päivän hänen kanssaan ja suren sitä, että hänen piti lähteä niin nuorena ja siten, ettei veljemme muista papasta mitään, ettemme me voineet elää vanhemmiksi ja muistaa häntä tarkemmin. Mutta Veljemme nimeen on liitetty pappamme nimi. Aina kun kutsun häntä,muistan että niin, niin meillä oli pappa joka taisteli ja oli urhea, mutta jonka sairaus voitti, mutta jonka pappamme voitti kuollessaan.

Lopuksi liitän lauseen erään 9-vuotiaan Ellenin suusta, joka teki kuolemaa leukemian raivotessa ja joka on aina mielessäni: "ei kukaan koskaan oikeasti kuole, koska se jää sydämeen".

Pappamme muistoa kunnioittaen ja kiitollisena kahdeksasta ensimmäisistä elinvuosistani,jotka hän sai olla mukanamme täällä ja elää kanssamme: niinah

niinah | 4.9.2008 klo 22:06:55
  • Isoisäni imusolmukesyöpäniinah
    4.9.2008 klo 22:06