Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Keuhkossa syöpää

Hei Katja!

Sureva ihminen on itsekäs... Se on näin ja sanotaanko, että kyllä kai sitä saa ollakin. Meillä on myös isäni poismenon jälkeen ollut äitini kanssa muutamia mojovia välienselvittelytilanteita, johtuen juurikin siitä itsekkyydestä. Mutta se on molemminpuolista, tunnustan. Minä tyytären roolissa näen asiat hieman toisin kuin äiti puolison roolissa. Mutta ei liene tarpeellista väitellä siitä kumman mieli on mustempi, tai suru minkäkinlainen. Molempien suru on erilainen, taakka erikokoinen, koostuen eriasioista. Ja se on taito osata kantaa yhdessä niitä yhdistäviä asioita. Jotkin asiathan on kannettava itse.

Me sovimme äidin kanssa yhden kiistelyn päätteeksi, että emme edes yritä hakea tukea kaikissa asioissa toisistamme. Äitini sanoi, että ei voi olla tällä hetkellä meille äiti, ja tuntui pahalta kunhän pyysi sitä anteeksi. Pahalta siksi, että sillä hetkellä ymmärsin, että olisi erittäin itsekästä vaatia häneltä sitä.

Puhuimme asiat halki, ja ilmeni, että joistakin asioista ei äitini ole vielä valmis kuulemaan tai puhumaan, ja on asioita/tapahtumia, joista meidän muistikuvamme ovat erilaisia, tai joiden toteutumisesta ajattelemme eritavalla. Näissä on tärkeä muistaa, että kumpkikaan ei ole oikeassa tai väärässä. Ne tuntemukset ja ajatukset ja se, että muistikuvat on muokkaantuneet erilaisiksi, liittyy tunteisiin. Ja on tosi loukkaavaa, juuri niin kuin sanoit, jos toinen osalpuoli vähättelee tunteita. Niin voi käydä vahingossakin, ja juuri siksi kaikista aihealueista keskustelu ei ole heti mahdollista.

Sinä olet ollut isällesi tärkeä, samoin hänen puolisonsa. Roolinne ovat olleet erilaisia. Minunkin oli vaikea käsittää äidin väsymistä isän hoitoon ja helposti huomasin ajattelevani, että kuinka hän voi... Että minä kyllä jaksaisin. Mutta enhän minä tiedä miten väsyisin. Olin etäällä, vaikka kuitenkin niin lähellä että saatoin käydä usean kerran viikossa. Olin silti etäänpänä siitä tilanteesta, piilossa omassa elämässäni, missä äitini ja isäni elivät joka päivä, tunti, sekunti... Minä elin niitä tunteja myös muissa ympäristöissä, vaikka ajatukset olivat tiiviisti heidän luonaan.

Surun keskeltä on vaikea nähdä toista ihmistä, on vaikea osata ajatella toisen tunteita, tarpeita. Siihen tarvitaan aikaa. Tilanteesi on raskas, kun olet menettänyt molemmat vanhempasi noin nuorena. En edes väitä ymmärtäväni, mutta sen tunteen voin jakaa, että tuntuu kuin olisi orpo.. Tuntuu kuin olisi vajaavainen, ei enää lapsi, ei vielä aikuinen, tai jotenkin niin. Tai se taistelu siitä, että ei haluaisi tilanteen olevan niin kuin se on.

Te ette menettäneet "vain" isää. Te menetitte Isän.
Koita kestää ja voimia sinulle!
Iskän tyttö | 6.1.2010 klo 08:07:41