Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lapsellani on syöpä

ikävä vie ilon elämältä...

Kertoisiko joku minulle millä pääsisi etenemään elämässä kun kaikki tuntuu niin raskaalta ja hankalalta. Jos joka ilta nukkumaan mennessä näkee sen ihmisen kasvot joka ei ole enää läsnä, käy läpi kaikki ne muistot jotka saa ikävöimään häntä enemmän ja enemmän. Näen joka ilta ajatuksissani pikku-siskoni seisomassa bussipysäkillä minua vastassa, hän hymyilee kaulahuivinsa takaa ja kävelemme yhdessä kotiin. Kuulen joka ilta myös hänen naurunsa raikuvan huoneessa, enkä saa sitä loppumaan. Lopulta näen hänet makaamassa vuoteessa, valkoiseen lakanaan käärittynä. Näen itseni pitämässä häntä kädestä, ja sivelemässä hiuksia hänen kalpeilta kasvoiltaan.Minut valtaa aina uudelleen se sama murskaava surun tunne kuin sinä päivänä kun hän lähti luotamme. Siskoni lisäksi olen vuosien saatossa menettänyt monta ystävää,ja perheenjäsentä, mutta tuntuu että siskoni poismeno tuntuu kaikista voimakkaimmin. Olen aina ollut henkisesti vahva ihminen, ja aina pystynyt olemaan muiden tukena silloin kun itselläkin on ollut surua, ja olen kaikkien silmissä edelleen tämä sama vahva persoona jota ei horjuta mikään, ja en sen takia ole koskaan antanut itselleni lupaa luhistua. Luotin viimeiseen asti siskoni vahvuuteen, ja siihen että hän jaksaa taistella sairautensa kanssa. Olin tuudittautunut siihen että kaikki menee hyvin ja suunnitellusti, sillä kaikki mahdollinen paha oli jo elämässäni tapahtunut, ei siskonikin voinut minua jättää. Nyt kun istun junassa matkalla kotiin, sydäntäni puristaa junan lähestyessä määränpäätä, tuntuu turhalta palata maisemiin joissa ei ole enää mitään, eikä ketään, harmaata vain.Millä tästä eteenpäin....jo paljon aikaa kulunut ja ei helpotusta näkyvissä.
moody | 3.10.2006 klo 11:48:36