Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lapsellani on syöpä
Re: osasto 10 suruäidit
Olen niin pahoillani kuullessani tällaisia uutisia. Tällä palstalla on niin surullista vierailla, niin paljon on suru-uutisia tutuilta potilailta. Kyllä minä teidät muistan; Juho ja Erin olivat ihan samanikäisiä ja olimme välillä samassa huoneessakin. (Jasminin muistan myös, totta kai).Erinin kuolemasta on kohta vuosi ja suru on edelleen ihan pinnassa.
Erin eli vain 3 viikkoa sen jälkeen kuin kuulimme tulokset kasvaimen räjähdysmäisestä uusiutumisesta (kasvoi entisiin mittoihin kuukaudessa leikkauksen jälkeen). En oikein itsekään tiedä miten ne viikot kestimme. Kauheinta on, kun ei ole toivoa enää. Sitä on vain mentävä eteenpäin ja toivottava, että lapsi ei joudu kärsimään yhtään ylimääräistä. Me emme päässeet edes kotiin loppuajoiksi, joten olen vähän huono antamaan neuvoja arjen jaksamisesta. Mutta uskoisin, että parasta mitä voitte nyt tehdä, on olla Juhon tukena. Pitää häntä sylissä, rakastaa. Muistakaa myös tukea toisianne, ymmärtää, että teillä on ehkä erilainen tapa surra ja toimia tällaisessa epänormaalissa tilanteessa. Tilanteessa, johon kenenkään ei ikinä pitäisi joutua. Oma puoliso (ainakin minulle) on kuitenkin se paras tuki kaiken aikaa.
Kaiken kauheuden keskellä minua myös raivostutti, kun vieraat ihmiset totesivat, että "on onni ettei Erin vielä itse ymmärrä tilannettaan". Kaikki oli niin kamalaa, että mikään ei tuntunut "onnelta". Mutta oikeasti on hyvä, että ihan pieni lapsi ei kuitenkaan tajua sitä miten sairas hän oikeasti on. Niin ja kuvatkaa Juhoa! Vaikka sillä hetkellä se ehkä tuntuu jotenkin "kiusalliselta" ja luulee, ettei niitä juttuja halua myöhemmin katsoa, niin video on kuitenkin konkreettinen muisto sitten joskus.
Erin oli myös meille ainokainen, joten meillä oli mahdollisuus keskittyä vain Eriniin. Toisaalta toisista lapsista olisi ollut suuri lohtu. Kuoleman jälkeen koin, että voinko edes sanoa itseäni enää äidiksi, kun lapsenikaan ei ole täällä enää.
Lapsen kuolema on varmaan kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Tuntuu NIIN väärältä, että lapsi käy lävitse kaikki nämä kauheat hoidot ja silti lopulta käy näin. Olin myös ihan varma, että se olisi asia josta en ikinä selviäisi itse hengissä tai täysjärkisenä. Jos joku sitä vakuutteli, olisin melkein voinut suuttua. Kuitenkin nyt voin sanoa, että on jo ollut muutamia ihan hyviä päiviä. Päiviä joihin on mahtunut muutakin kuin pelkkää surua. Yhtään sellaista päivää (tai tuntiakaan) ei varmasti ole, jolloin en olisi Eriniä ajatellut, mutta nyt voin jo useinmiten puhua hänestä itkemättä.
Meillä on nyt 2kk vanha vauva, Erinin pikkusisko. On hyvin parantavaa pidellä häntä sylissään, vaikka se ei poistakaan Erinin ikävää. Ihan yhtä paljon sylini kaipaa Eriniä edelleen. Silti sanoisin, että jos vain mahdollista, niin uskaltakaa ajatella toista lasta. Toisille sen aika voi olla joskus kaukaisuudessa, meille tämä tuntuu nyt hyvältä.
Vaikka tämän on itse kokenut, en oikein osaa sanoa mitään mikä teitä lohduttaisi. Ei vain ole sanoja. Toivon teille paljon voimia jaksaa jokainen tuleva hetki. Olette ajatuksissamme. Iso voimarutistus Juholle!
- osasto 10 suruäiditmirkuo
- Re: osasto 10 suruäiditmirkuo
- Re: osasto 10 suruäiditSuruäiti
- Re: osasto 10 suruäiditmirkuo
- Re: osasto 10 suru�iditmirkuo
- Re: osasto 10 suruäidittuomaksen äiti
- Re: osasto 10 suruäiditfionat
- Re: osasto 10 suruäiditmirkuo