Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Tältä tuntuu nyt: yksi syto jäljellä !

Rinnan osapoisto & vartijan poisto tammikuussa, helmikuussa kainalon imusolmukkeet pois (19, kaikki puhtaita). En ollut kipeä leikkausten jälkeen, toipuminen sujui äärettömän hyvin ja jaksoin käydä lenkillä kaksi kertaa päivässä. Reippaana odottelin sytojen alkamista ja varsinaiseen hoitoputkeen pääsemistä. Eka syto oli piece of cake: vain pientä kuvotusta illan suussa parin tunnin ajan ja se siitä. Toka syto veti sitten jo maton alta: kolme pv oksentelua, syömään en pystynyt enkä juomaan, aina tuli kaikki pois. Sitten apteekkiin hakemaan zoframia ja avot: niin vain taas homma pelitti, lenkilläkin vielä käväisin hiljalleen tuossa vaiheessa. Kolmanteen sytoon menin asenteella, että nämähän ei mua nujerra, zoframit odottaa kotona ja tällä kertaa ei oksuta. No mitä vielä, ei auttanut zoframit, puolitoista viikkoa meni toipumiseen. Neljännellä kerralla kokosin taas koko henkisen kanttini ja kiipesin mäelle, hoitajalta kysäisin, että onko tää tosiaan tälläistä, että pahenee vain joka kerta -toisilla on, toisilla ei ! Antoi sitten uutta lääkettä: emend nimeltään. No hei, pystyin syömään jopa mukanani olleet pikku evääni tuon käynnin aikana, seuraavana päivänä käytiin parissakin yo-juhlissa, toipuminen neljännestä sytosta kävi alle viikossa, väsymys vain vaivasi muutamana ekana päivänä. Ajattelin, että numero vitonen menee ihan mukavasti, kun saan taas tuota samaa emendiä. Huono olo alkoi kuitenkin jo labranottopäivänä, kun ei suonista tahtonut tulla mitään: ekan kerran alkoi itkettä sairaalanmäellä ja ajattelin, että näinkö surkeessa kunnossa sitä ihminen jo on. Seuraavana aamuna oli sitten sen vitosen vuoro: nukuin onneksi pommiin, joten ehtinyt siinä kiireessä kauheesti sairaalaa ajatella. Osastolle vaan reippaana tyttönä juhannuksen aatonaattona ja emend poskeen, mutta ei: kuvottava tunne alkoi jo heti jääkaapin näkemisestä ja piti sitten oksutella jo siellä osastolla. Loppuvaiheessa hoitaja tuumas, että on psykologista pahoinvointia tämä mun juttuni ja olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä, täällä joku puhui hoitoväsymyksestä ja siihen mä myös yhdyn. Emendin avulla toipuminen oli kuitenkin suht ok: juhannusaattona jaksoin jo lähteä kavereiden luokse iltaa istumaan, vetämätön olo toki jatkui kaiken kaikkiansa noin viikon verran, mutta oksutella ei tarvinnut. Viimeistä kertaa (14.7.)varten sain temestaa joukkooni pari tabua, jota pitää sitten alkaa ottamaan puolikkaina paria päivää ennen tiputusta.
Huh huijaa, sanon vaan, että kyllä tää rankkaakin voi olla, vaikka kuinka itselleen yrittää vakuuttaa, että tästähän selvitään ja kaikki on vain mun omaksi parhaaksi, niin kyllä välillä tuntuu olo tosi surkeelta. Tällä hetkellä fyysinen kunto on aivan nollassa, vatsan seudulle on myös kertynyt pienoinen lenkkimakkara, jota en nyt kuitenkaan jaksa kauheasti murehtia, pääasia, että pysyn henkisesti kasassa. Viikon kuluttua vipasta sytosta menen perhekurssille Turkuun vaikka kontaten. Luulen, että tuo kurssi kaikkine keskusteluineen tulee mulle tosi tarpeeseen ja täytyy sanoa, että hattua nostan tosi korkealle niille, jotka tämän putkeen ovat useamman kerran joutuneet !!!
margitta | 27.6.2008 klo 18:24:45