Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Onkohan minulla syöpä?
Epätodellinen olo
Kaksi vuotta sitten vierailin tällä sivustolla useasti. Kohtalotovereiden kirjoitukset - erityisesti ne lohduttavat ja toiveikkaat - olivat suurena apuna kriisissä.Pari kertaa kirjoitin itsekin. Pojallani oli loppukesällä 2008 todettu harvinainen aivosyöpä, gradus 3. Häntä oli hoidettu vuoden ajan väärällä diagnoosilla, joka sekin oli vakava neurologinen sairaus. Saimme ikään kuin tottua ajatukseen kahden pienen lapsen isän terveysongelmista. Silti tieto syövästä oli minulle, aikuisen potilaan äidille, shokki.
Olin itse saanut harvinaisen pehmytkudosluusyöpädiagnoosin juuri 20 vuotta täytettyäni, 35 vuotta sitten. Selvisin viiden vuoden piinasta fyysisesti hyvin, mutta psyykkisesti huonosti. Tuolloin, 70-luvulla, ei henkiseen kuormitukseen kiinnitetty mitään huomiota. Itse toimin kuin kone kieltämällä koko asian, kielsin syövästä puhumisen kaikilta. Kunpa olisin ymmärtänyt, millaisen virheen tein. Miten paljon auttaakaan, kun voi puhua, kirjoittaa, saada sanoa ja tulla kuulluksi. Siksi kirjoitan nyt.
Viime vuosina olen käynyt ja käyn läpi kaikki entiset ja nykyiset surut. Isäni kuoli syöpään 2004, ainoa sisarukseni 2006, vain 4 kk diagnoosinsa jälkeen, äitini kuoli 1999, 68-vuotiaana, harvinaiseen , nopeasti rappeuttavaan aivosairauteen. Poikani sairastuminen on kuitenkin raskainta. Hän voi tällä hetkellä hyvin, mutta tieto siitä, että tauti ON, on ajoittain lähes musertavan vaikea kantaa.
Kaksi viikkoa sitten sain työterveyslääkäriltä käteeni (kyllä, hän todella työnsi sen käteeni juuri mitään sanomatta...) radiologin rankaröntgen-lausunnon, jossa kirjoitettuna: "skleroottisia luumuutoksia nikamissa, esim. metastoinut rintasyöpä vo aiheuttaa tällaisia." Olen miettinyt, miksi en ole osannut reagoida uutiseen oikein millään tavalla. En pelkää, en osaa ajatella oikein muuta kuin lastenlasten ja nuoremman lapseni perinnöllistä taakkaa. Olemmeko syöpäsuku? Ainakin olemme harvinaisten sairauksien perhe.
Minulla on rauhallinen, mutta epätodellinen olo. Jälleen kerran ei voi tehdä mitään. On odotettava tutkimuksia ja niiden tuloksia.
On elettävä tätä päivää ja tätä hetkeä, sillä vain se on hallinnassamme.
Meitä epätietoisuudessa eläviä on paljon, jaksetaan!
- Epätodellinen oloAlisma
- Re: Epätodellinen oloAnskuli