Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Odotellen

Joulu meni paremmin kuin osasin odottaa. Äitini jaksoi aaton hyvin, mutta olikin sitten enemmän puhki seuraavana päivänä. Yritin hengittää sisään kaiken tunnelman, tunteet ja varsinkin äitini.

Sisälläni tikittää kello joka laskee kuinka monta päivää on mennyt äitini saatua diagnoosinsa, 7 kk ja 7 päivää. Enkä vieläkään ole valmis ajatukseen hänen poistumisesta luontamme. Tuskin sitä koskaan on "valmis", mutta itken yöt ja kaikki hiljaiset hetket kun mieheni ja poikani nukkuvat ja tunnen, että siten yritän purkaa sitä pahinta painetta.

Olin varannut matkan Suomeen heinäkuussa, mutta nyt tulen lentämään jo ensi viikolla äitini kanssa juteltua. Hän haluaa halata minua ja pitää minua sylissä ja minä en halua mitään muuta kuin sitä. En halua herätä joku aamu ja huomata että hän ei ole enää mukana. En pysty jaksamaan edes ajatusta että joku päivä hänet lasketaan maahan.

Taistelen kaikein eniten sitä surua vastaan, että jään yksin. Kuka toivottaa minut tervetulleeksi kotiin kaikesta huolimatta? Olemme rähinöineet äitini kanssa teinivuosinani, silti hän on aina sanonut että olen tervetullut kotiin milloin vain ja vaikka 3 vihreän kekaran kanssa. Se on antanut minulle voimia ja tiedon, että olen todellakin aina tervetullut kotiin vaikka mikä olisi. Haluan äitini yhä sanovan niin, haluan hänet halaamaan minua. Olen vasta lapsi itsekin, leikin kotia ja kasvatan omaa pikku poikaa, mutta tunnen oloni silti eksyneeksi ja tarvitsen rakkautta! Äiti on se, jota vihataan ja rakastetaan. Nyt on niin että rakastan äitiäni enkä halua luopua hänestä. En halua laskea päiviä ja kuulla hänen äänestä kuinka vointi on. Haluan hänet aina vierelleni.

Miten jaksaa? Miten elää kyyneleiden valuessa ja kaipauksen kalvaessa??
inkku | 24.5.2007 klo 13:46:43
  • Odotelleninkku
    24.5.2007 klo 13:46