Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Lapsensa menettänyt

Hei taas,
niinhän se on, ettei sen pahempaa asiaa voi elämässä sattua kuin menettää oman lapsensa. Silloin suru muuttaa syvälle sisälle asumaan, loppuiäksi. Näin alussa sisällä on verta vuotava haava, joka ehkä ajan kanssa umpeutuu niin, ettei se pienimmästäkin raapaisusta aukea. Tuntuu, että koko sisin on vereslihalla. Onneksi edes joskus on helpompia hetkiä.
Lapsen kuollessa menetät suuren osan myös omaa tulevaisuuttasi ja sukupolvien ketju loppuu siihen. Kaikki jää kokematta, leikki loppuu kesken.
Luin eräästä kirjasta( Marjaana Talonen:Enkeliveli ), että vasta sitten tietää, mitä äitiys on, kun on menettänyt oman lapsensa. Tuon voisin melkeinpä allekirjoittaa.
Suren myös n. vuosi sitten kuollutta rakasta anoppiani. Suru vanhan(?), 65v ihmisen kuolemasta on minunkin mielestä luonnollista ja erilaista.

Viikonlopun pärjäsin aika hyvin, vaikka siskontyttö olikin meillä. Olin asiaan varautunut.Väkisinkin tuli mieleen kuitenkin, että omaa tyttöä ei enää ole. Ja kiitos vielä, kun sain teiltä, hyvät surusisaret voimia.

Toivon kevätauringon paistaessa,
surun tuntuvan vähemmän sinunkin askeleessa.
Auringonvalo lohduttaa,
se rakkaitamme keinuttaa.

Lämmin ajatus
ja voimahalaus
tällekin viikolle
kaikille suruäideille.

T. kyynel66
kyynel66 | 27.3.2006 klo 18:41:57