Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Ikävä on kova
Voimia teille kaikille lapsenne menettäneille. Eikö ole merkillistä, että kun ympärillä ihmiset olettavat suurimman surun hellitäneen, niin se alkaakin tuntua vain raskaammalta. Heti kuoleman jälkeen toki joka hetki oli hirveää, mutta puolustusmekanismien ansiosta ihminen ei ymmärrä tapahtunutta ihan täydellä teholla. Keho ja mieli on fiksuja kun osaa säästää itseään kun tilanne on niin järisyttävän raskas, että tietää ettei kestä sitä ilman erilaisia defenssejä.Ensimmäisestä vuodesta en muista mitään ehyesti, en työhön palaamistani, vain pätkiä sieltä ja täältä, tarpomista haudalle ja kotiin, edestakaisin, katseita, ryttyiset nenäliinat joita pursui jka paikasta, jokunen sana joltain, ruokahaluttomuuden ja pakkosyönnin, haudan kukat, kynttilöiden sytyttäminen, maisema ikkunasta jota jäin katselemaan muistellessani, itkiessäni, kukkien istutus haudalle, hajuherneiden pakkomielteinen kasvattaminen haudalle, ainainen luonnonkukkien jahtaaminen haudalle, kukkien ostaminen haudalle, kävelymatkat muutamakin kerta päivässä haudalle kuin meditaatiomatka poikani luokse... Silti tein töitä, kävin rippijuhlissa, mutta niistä en paljoa muista, nauroin ja pilailin, mutta yhtä nopeasti kuin hymy ilmestyi kasvoille, se myös niiltä hävisi... Minullakin vuosi lapseni kuolemasta oli jonkinlainen kulmakivi, sen jälkeen alamäki vain jyrkentyi. Siihen asti tietoisuus oli päivä päivältä lisääntynyt kuoleman todellisuudesta, menetyksen lopullisuudesta ja sen kohtuuttomuudesta. Sen lisäksi että vain järki tajusi tapahtuneen, niin vuoden jälkeen myös sydän hiljaksiin oli oppinut ymmärtämään valtaisan menetyksen ja sen laaja-alaisuuden ja syvyyden, joka leikkasi niin monia elämän kerroksia... Koko vuosi on ollut raskas ja kohta tulee toinen vuosipäivä ja olo tuntuu samanlaiselta. Tiedän, että suru tulee muuttumaan ja on muuttunutkin jo, mutta helpolla se ei päästä vieläkään.
Minun lapseni sairasti rajusti, tullen nopeasti vaikeasti monivammaiseksi terveen pojan kehosta. 7 tervettä vuotta hän eli täydellistä elämää kunnes alkoi se hel**tti. Koko sairausajan tiesimme hänen kuolevan sairauteen varhain,koska mitään hoitoa ei ollut tarjolla. Vajaa 5 vuotta hoidin häntä kotona jääden pois töistä tehden kaiken hänen eteensä. Päivääkään en kadu. Mutta se, että joka hetki olin hänen käsinä, jalkoina, silminä ja äänenä, ja ravitsijana ja lääkitsijänä, hengitin samaa ilmaa ja välillä tiukkoina hetkinä yritin 'hengittää jopa hänen puolestaan' aiheuttaa sen, että hänen kuoltuaan minun päiväni kävivät yhtäkkiä niin kovin tyhjiksi siis ihan konkreettisella tavalla. Kaikki se aika 24 tuntia vuorokaudessa olikin yhtäkkiä täysin ilman päällä. Hirmuisesti aikaa jolla ei osannutkaan eikä jaksanut tehdä yhtään mitään. Se aika meni muistoissa pyörimiseen. Olin sisäisesti aikataulutettu lääkitys- ja letkutusaikoihin ja moniin päivittäisiin hoitotoimiin ja asioiden hoitoihin. Alituinen tunne, että pitää tarkistaa se ja tuo, automaattinen hänen huoneeseensa meno, vaikkei siellä ollutkaan ketään. Univelkaa oli kertynyt valtaisasti ja surun alkutaipaleella nukuin paljon ja monesti heräsin painajaismaisesti huolissani, etten olekaan herännyt laittamaan yölääkkeitä tai yösapuskaa (joka meni ympärivuorokautisesti) tai etten ole herännyt lapsen epikohtaukseen... Jotenkin olin ohjelmoitu toimimaan pojan tarpeiden mukaan ja oli melkoinen oppiminen ettei tarvinutkaan enää huolehtia juuri mistään, vain perheen ruuasta ja pyykistä ja vastaavasta. Meilläkin toinen lapsi, jolla oli tarpeensa, ja joihin ei olisi surultaan millään jaksanut vastata, pakko oli ja se pakko piti jotenkin elämässä kiinni. Surra ei voinut kuitenkaan rauhassa, meillä tytär siitä ahdistui ja jotenkin yritin surra salassa häntä säästäen, sekin sitten olevinaan niin raskasta.
Minulla todettiin nyt itsellä syöpä 1v 5 k poikani kuoleman jälkeen, suurin huolenaihe on välillä se, miten löytäisin elämänhaluni. Sitä tarvittaisiin paranemisessa ja tyttäreni ja mieheni vuoksi minä päätin parantua. He tuskin kestäisivät toista suurta menetystä perheessämme. Yhtenäkään aamuna en ole herännyt mielessäni ajatus, "voi sentään, minulla on syöpä" vaan joka aamu jysähtää rinnassani kipeästi kun ensimmäinen ajatus on, että lapseni on kuollut... Ja joka ilta se on viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista.
Jotkut kokevat, että suru lapsestani piinaa minua, etten pääse yli ja siinä pitäisi jotenkin auttaa tai potkia ammattiapua saamaan, "että asia korjaantuisi". Mutta suru on kuitenkin asia, josta en edes tahdo luopua. Se on arvokasta. Se on ainoa konkreettinen asia joka on täällä läsnä rakkaudestani lapseeni ja hänen rakkaudestaan minuun. Suru on rakkautta. Ellei rakastaisi niin paljon ,ei tarvistisi myöskään surra. Ja rakkaudesta aurinkopoikaani en luovu koskaan, kuten en surustanikaan, vaan vaalin niitä sydämessäni. Ikuisesti.
Voimia teidän jokaisen valtaisaan menetykseen ja kaipaukseen.
- Ikävä on kovaSUREVA ÄITI
- Re: Ikävä on kovatiltu
- Re: Ikävä on kovasurusyksy