Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Äitiä ikävä
Hei!Äitini kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi 3kk...Aika tuntuu menneen kuin siivillä.Eihän hän ollut kuin 63-vuotias kuollessaan.Itse olen 24.Kaipaus on todella suuri, tuntuu että miten selviän tästä elämästä ilman häntä? Hän sairasti 7 vuotta sitten rintasyövän joka parani. 5 vuotta syövän toteamisesta syöpä uusiutui.Oli kyse rintasyövän etäispesäkkeestä. Se oli lähinnä selässä ja lonkassa...en itesekään oikein tiennyt missä kaikkialla.Äitini ei halunnut hirveästi puhua asiasta enkä minä kysellyt...Kai halusin "säästää" itseäni.
Olin viimisilläni raskaana kun äitini joutui joulun jälkeen sairaalaan. Hyvästelin hänet tammikuun alussa kun lähdin joululomalta takaisin kotiin. Tiesin jo silloin että tämä olisi viimeinen kerta kun näen hänet..Ei ollut sanoja mitä olisi voinut sanoa...ei ne tulleet ulos suusta. Viikon kuluttua veljeni soitti ja sanoi että äiti on todella huonossa kunnossa. Hän kysyi halusinko minä tulla katsomaan häntä vielä viimeisen kerran. Seuraavalla viikolla oli laskettu aikani. Päätin että en lähde, koska matkaa oli 650 km. Podin monta päivää huonoa omaatuntoa siitä kun en lähtenyt...Mietin olinko huono lapsi? Itkin ja itkin,sille ei näkynyt loppua. En osannut edes nauttia tulevasta lapsestani...
Lapseni syntyi 19 tammikuuta, 5 päivää sen jälkeen äitini kuoli.En tiedä tajusiko hän enää kun veljeni kertoi kumpi syntyi..Oli niin paljon mitä olisin hänelle halunnut sanoa...Hän ei näkisi vauvaani koskaan. Juuri nyt hän oli poissa kun olisin tarvinnut häntä eniten. En pystynyt syömään, kaikki etoi ja kuvotti. En nauttinut äitiydestäni, mitä virkaa sillä oli kun oma äitini oli kuollut...podin syyllisyyttä todella paljon enkä osannut muuta tehdä kuin itkeä ja itkeä. Lapsenikin itki,koko ajan,podin siitäkin syyllisyyttä. Olin ollut huono lapsi ja nyt vielä huono äiti. Tuntui että seinät kaatuvat päälleni.
En ollut osannut lohduttaa äitiäni kun hän olisi sitä tarvinnut, ajattelin vain omaa itseäni. En halunnut puhuttavan syövästä ja sitä mikä oli väistämättä edessä, kuolema. En halunnut sitä joten miksi se edes tuli? Ei ole maailmassa mitään näin väärää..Joka päivä kaipaan häntä, se ei lopu ikinä. Joka päivä on ehkä hiukan parempi kuin eilinen. Nyt olen onnellinen äiti, silti välillä itken. Useimmiten yksin kun kukaan ei näe. Nytkin kyyneleet valuvat kun kirjoitan..Hän oli maailmani valo ja rakkaus...Nyt hän on poissa,ikuisesti,muttei sydämestäni! Rakastan sinua aina äiti! Tule takaisin...Tarvitsen sinua!
- Äitiä ikäväwilma
- Re: Äitiä ikäväNita
- Re: Äitiä ikäväsusie
- Re: Äitiä ikäväanjuska