Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: myelooman nujertama äitini


Hei! Muistan tuon tunteen itse liiankin hyvin. Isäni kuoli 1.3.2011 vain 51-vuotiaana ruokatorvensyöpään, jonka piti olla kokonaan jo pois ja joulukuussa isä saikin puhtaat paperit mutta helmikuun puolessa välissä joutui sairaalaan lääkemuutoksiin ja siitä kaksi viikkoa niin hän kuoli.

Isäni oli neljä päivää saattohoidossa eli lauantaista tiistaihin ja hänellä oli jo maksakooma joka teki isästä hyvin sekavan eikä hän ollut enään ymmärryksessä viimeisenä elin viikkonaan eikä tullut tietämään mitä hälle tapahtuu.

Isää hoidettiin moninlaisin keinoin, koska uskottiin että syöpä on poissa ja hänen sekavuus johtuu kipulääkkeen vaihdosta. Sitten yks kaks minulle kerrotaan että nyt on terminaalivaiheen hoito menossa. olin aivan sekaisin ja yksin sairaalassa kun tiedon sain, Minulla ei ole sisaruksia ja vanhempani eronneet mutta onneksi äitini ja minun perheeni tuli tueksi sairaalaan.

Isä oli minulle hyvin rakas ja lapsilleni äärimmäisen tärkeä. Asuimme samassa talossa, isäni toisessa päässä ja perheeni toisessa. Isä hoiti lapsia 3v ja 6v ja oli läsnä koko ajan heidän elämässään. Hän oli minulle tukena ja turvana kun pappani, äidin isä, kuoli joulukuussa 2010 yllättäen 69-vuotiaana. Ja muutenkin olin isän tyttö ja pystyin aina turvaamaan häneen ja lapseni palvoivat pappaa, joka teki kaiken heidän puolestaan.

Nyt on aikaa mennyt 4kk isän kuolemasta ja arki on tullut vastaan. Ikävä on kova mutta pääasia on että isä ei enään ole kipeä. Se syöpä kipu oli niin kovaa katsottavaa, että vain pyysin että isä pääsisi pian pois, koska toivoa paranemisesta ei annettu. Kuoleman tullessa koin helpotusta siitä, että isä pääsi pois ja kipuja ei enään ole. En kerennyt paikalle kun isä kuoli mutta hänen avopuolisonsa oli hänen vierellään ja sain puhua isälle puhelimessa ja kerroin, että me pärjäämme ja hän on vapaa lähtemään ja rakastamme häntä aina. Sitten isä nukkui pois. Välillä järki voittaa ja hyväksyn sen että isää ei enään ole ja hänellä on hyvä olla. Sitten tulee viha miksi näin voi käydä ja tästä ei voi selvitä. Mutta se ajatus, että kaikki me täältä lähdemme, kukin vuorollaan, se antaa minulle paljon lohtua, koska se tekee isän kuolemasta jotenkin hyväksyttävän. Hänen päivänsä ja elämäntehtävänsä tuli täyteen ja joka ainut meistä menee perässä, ehkä huomenna ehkä vuosien päästä. Vain on varmaa että kukaan ei tänne jää.

En tiedä auttoiko tarinani sinua mutta sen voin sanoa, että vaikka nyt sinusta tuntuu, että vanhemman kuolemasta ei voi selvitä, niin jotenkin kummasti ihminen vain saa voimaa jostakin ja jaksaa kantaa suurenkin surun ja jatkaa elämää eteenpäin. Minulla lapset pakottivat jatkamaan ja nousemaan ylös ja jotenkin minusta tuntui, että isälle haluan näyttää että kyllä me täällä pärjätään. Koska jos isäni olisi ymmärtänyt mitä hänelle tapahtuu, ei hän omaa kohtaloaan olisi surrut vaan sitä kuinka minä ja lapseni pärjäämme ilman häntä. Helppoa se ei ole ollut mutta ajan kanssa on helpottanut.

Toivon sinulle sydämenipohjasta voimia tulevaan ja jaksamista eteenpäin.
Bablo | 19.7.2011 klo 22:58:58