Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Epätodellinen olo

Entisen mieheni äiti ja poikani mummu kuoli neljä päivää sitten sairastettuaan vain vajaa kaksi kuukautta syöpää, joka oli levinnyt laajalle sisäelimiin. Täysin terve, suhteellisen nuori päälle viisikymppinen, ihana, iloinen, hyvässä kunnossa oleva mummumme on poissa. Pojalleni täysi shokki, vaikea 12-vuotiaan ymmärtää tilannetta. Vaikka erostamme on vuosia, olen pystynyt säilyttämään hyvän suhteen mummuun. Nyt pinnalla on paitsi huoli pojan suuresta surusta, myös oma suruni. Kaikki muistot, joita minulle on kertynyt rutkasti ennen poikamme syntymää. On epäoikeudenmukaista ja väärin että näin piti käydä. Miksi? Näen hänet edessäni jatkuvasti. Yritän pojalleni esittää urheaa, ja ihmistä, johon hän murheessaan voi tukeutua. Poika puhuu ja itkee avoimesti, joka on hyvä asia.
Kokonaisuus poismenneestä ihmisestä on olemassa meidän elämässämme aina. Saimme hyvästellä hänet ja silittää ja lohduttaa.
Välillä olo on epätodellinen, kuin kohta puhelin soisi, ja joku kertoisi, että kaikki on ohi, ja mummu taas kotona. Tai heräisi unesta. Liian myöhään tajuaa, että meillä on tämä ainutlaatuinen yksi elämä. Liian myöhään tajuaa, että olisi pitänyt sanoa kaikki asiat kun vielä oli mahdollista.
Pelottaa tuleva aika, kun suru menee vuoristorataa, ja tulee monta hetkeä, jolloin se nousee pintaan.
Poikani mietti, "vaari sanoi, että jumalalla täytyi olla pulaa enkeleistä kun vei mummun".
pinkki | 19.7.2007 klo 22:48:40
  • Epätodellinen olopinkki
    19.7.2007 klo 22:48