Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Perkele

Jokainen reagoi suruun eri tavalla. Ei ole oikeaa tai väärää. Aluksi minulla tuli epäusko ja sitten kiukku elämän epäreiluutta kohtaan. Nyt on vain loputon suru ja murhe, jokapäivä ja tunti läsnä.
Olen myös kaukana, 500 km ja en voi aina olla läsnä. Olen matkustanut melkein joka viikko sinne ja välillä olen hoitamassa isää useita öitä sairaalassa, koska häntä ei voi jättää yksin öisinkään. Kun olen siellä, sairaus on niin konkreettisesti läsnä, että se vie kaikki voimat. Toisaalta tarvitsen näitä hetkiä kotona, että edes hiukan irtautuu tilanteesta. Hoitojakson jälkeen useita öitä olen vielä muka sairaalassa vahtimassa isää. Töitä olen yrittänyt tehdä, mutta koko ajan tuntuu, että on väärässä paikassa.
Isä on taistellut vatsasyövän kanssa nyt 2 kk diagnoosista. Mitään ei voitu tehdä enää. Meillä ei ollut missään vaihessa toivoa. Se oli "kuolemantuomio" heti kerralla. Saattohoito on jo menossa eli kaikki on tapahtunut todella nopeasti. Isän kärsimyksiä on vaikea katsoa, nyt olen jo luovuttanut ja toivon vain, että isä pääsisi pois. En halua hänen kärsimystensä enää pitkittyvän. Se olisi vain itsekästä.
En tiedä enää onko kaikella tarkoituksensa. Sillä silloin herää niin monia kysymyksiä, miksi niin paljon on murhetta, kärsimystä ja surua maailmassa? Mikä tarkoitus niillä on? Miksi toinen joutuu kärsimään kohtuuttoman paljon ja toinen pääsee helpommalla (esim kuoleman edellä)? Minulla ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä.
Olen huomannut kuinka avuttomia olemme tällaisella hetkellä. Emme voi tehdä mitään, tai sanoa enää mitään lohduttavaa kuoleman edessä. Luulin asioiden menevän tiettyä rataa ja elämä näyttääkin ihan omat suunnitelmansa ja tiensä. Vaikka kuinka huudan, minua ei kuunnella...
mia | 2.12.2006 klo 19:31:43