Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
vuoropuhelu (?) poikani 3v. kanssa
Mieheni sairastui elokuussa 2005 akuuttiin lymfaattiseen leukemiaan. Ennuste ei ollut hyvä silloin.Taistoon lähdettiin ja vaikka mieheni tila oli huono alusta alkaen , emme halunneet uskoakaan etteikö hoidot auttaisi. Kaikki tehtiin, näin uskon, järkeni minulle tätä toistaa... Aluksi voimakkaat sytostaattihoidot ja sitten erittäin toiveikkaana lähdettiin kantasoluhoitoon, joka alkuun näyttikin meille, että tämä tauti on nujerrettavissa.
Kunnes alkoi vaikeudet, alkoivat käänteishyljintäoireet ja mieheni tempaistiin sairaalaan takaisin. Hän ehti olemaan puolitoista viikkoa kotona siitä kun kantasolusiirron jälkeen kotiutui ja tämä aika oli mahtavaa aikaa - kuin ennen sairastumista, hän oli niin onnellinen ja luottavainen kaiken kokemansa rääkin jälkeen.
Käänteishyljintä oli kuitenkin todella rajua. Se oli rajua miehelleni, sen seuraaminen vei voimavaroja meiltä omaisilta, minulta, vanhimmalta pojaltamme, mieheni vanhemmilta, ystäviltä... sitä tuskaa ei voi kuvailla sanoin, miten sen kokee kun rakastamasi ihminen kärsii niin kovin...
Hoidot eivät auttaneet, mieheni menehtyi - leukemia diagnoosista, 9 kuukautta ja kuusi päivää - hän menehtyi viime toukokuussa.
Elämä ei ole ollut helppoa.
Lapsia meillä on kolme, kolme poikaa, 10v.,3v. ja juuri yksi vuotis syntymäpäiviä viettänyt poikamme. Poikien takia on pakko arkea pyörittää. Onneksi he ovat niin vauhdikkaita että aamusta iltaan on meno päällä.
Kuitenkin tänään illalla minulle tuli voimaton olo syöttäessäni kuopustani, sellainen olo joka yleensä saa minut valtaansa kun pojat ovat jo nukkumassa. Turta, pohjaton olo. Olo, jolloin ei voi muuta kuin itkeä, se tuli aivan kuin salamaniskusta lyöden ja läpi kehon..
Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja keskimmäinen poikamme tuli luokseni kysyen; äiti, miksi sinä itket.
Vastasin, - äidillä on niin isiä ikävä
3 -vuotiaani vastaus oli, että; aha!
Hän ikään kuin helpottui kuultuaan, että minä itkin isiä, ehkä helpottuneena siitä ettei ole uutta syytä äidin itkeä---
Vähän tämän jälkeen hän tuli syliini ja sanoi että,
isi on sairaalassa ja, että isillä on niin iso haava, että siihen pitää laittaa muumipappa(eli muumilaastari joita meillä on kotona jos lapsille tulee haava),
tätä kuuntelin itku kurkussa, ja lapseni sanoi minulle, että älä äiti itke enää, johon vastasin, että ei äiti itke enää.
Ja vaikka yritin olla itkemättä, niin väkisin kyyneleet valui pitkin poskia ja lapsihan heti reagoi tähän tunteeseen. Jolloin poika takertui minuun yhä enemmän ja sanoi minulle, että älä äiti itke enää, eihän isillä ole hätää, isi nukkuu, isi on enkeli...
en voinut muuta kuin rutistaa poikaani tiukemmin syliini ja kohta päästää hänet leikkeihinsä.
Ajatukset pyörii mielessäni,
Miten voi olla kiitollinen lapsistaan mutta kuitenkin niin surullinen. Miten tässä elämässä voi löytää tasapainon, ja mihin se vaaka kallistuu...onko tulevaisuutta...
Elämää on jatkettava, on mentävä - surusta huolimatta - eteenpäin en voi lapsilleni antaa sellaista mallia että tulevaisuutta ei olisi..
Miten te selviätte päivästä toiseen?
- vuoropuhelu (?) poikani 3v. kanssafallingteardrops