Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Miten auttaa toista jaksamaan...

Äidilläni todettiin vatsalaukun syöpä heinäkuun alussa ja vatsalaukku+ 10 imusolmuketta leikattiin pois. Viikko leikkauksen jälkeen isäni joutui hakeutumaan lääkäriin kovien lonkka- ja selkäsärkyjen takia. Tutkimusten tulos oli lohduton: luustoon metastoitunut syöpä. Tässä vaiheessa luultiin, että kyseessä oli pari vuotta sitten hoidettu eturauhassyöpä ja sen etäispesäkkeet. Kuitenkaan syöpä ei hoitoihin vastannut ja tasan kaksi kuukautta sairaalan joutumisensa jälkeen isäni nukkui pois kun syöpä oli levinnyt jo laajalle sisäelimiin. (Kyseessä oli aggressiivinen haimasyöpä). Saattohoito oli koko perheelleni todella raskasta aikaa, kipuja ei morfiinipumpusta huolimatta saatu täysin pois. Minä ja veljeni sekä muutama sukulainen päivystimme isäni vieressä viimeisen kahden viikon ajan koko ajan ja tuntuu etten ole vieläkään siitä selvinnyt, koko elämä tuntuu niin epäreilulta ja toivottomalta. Äitini on nyt hoidoissa viisi viikkoa (joista kaksi jäljellä) ja on joutunut tässä samassa rytäkässä selviytymään isäni kuolemasta ja hautajaisista... Sanomattakin selvää että hoidot ja isäni kuolema eivät varsinaisesti edistä ruokahalua, joka äidiltäni on kadonnut kokonaan. Hän on laihtunut kymmenen kiloa sairauden toteamisen jälkeen, eikä loppua näy. Itsestäni tuntuu että oma surutyö jää kokonaan tekemättä, koska haluan vain että saan äitiini jostain elämäniloa.. Siksi koitan kovasti esittää urheaa ja iloista ja sanoa että kaikki järjestyy, vaikka en itsekään ole siitä yhtään varma. Mutta mielelläni en toistakin vanhempaani hautaan saattaisi heti perään... Miten ihmeessä saa tässä tilanteessa toisen uskomaan että elämä on elämisen arvoista?
Circus | 22.10.2007 klo 18:15:27