Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: sekavia tunteita
Ei vietisi ole sekava, vaan normaalia ajatuksenkulkua tämänhetkisessä tilanteessasi. Menetin oman rakkaan isäni kuukausi sitten ja ymmärrän ainakin osittain mitä olet käynyt läpi, vaikka minulla ei olekaan pieniä lapsia.Asun itse kolmenkymmenen kilometrin, tunnin busimatkan päässä vanhemmistani. Kävin joka viikonloppu, joskus viikollakin kotona silloin kun isä pystyi olemaan kotona. Monta kertaa hän pyysi minua jäämään vielä pidemmäksi aikaa, mutta aina ei tullut jäädyksi. On inhimillistä miettiä, mitä olisi voinut tehdä tai sanoa, mutta mitään ei saa takaisin. Jos näin olisi, tekisi monta asiaa eri tavalla. Toivon, että olisimme osanneet puhua enemmän tunnepuolen asioista, mutta uskon kuitenkin, että asiat jäivät hyvin välilemme. Tiedämme molemmat kuinka tärkeitä olimme toisillemme.
Tunnistan itseni kirjoituksestasi. Isäni kuoleman jälkeisellä viikolla menin töihin normaalisti. Asiasta kuultuaan esimieheni pisti minut lomalle (jota en malttanut pitää kokonaan). Samaan aikaan järjestelin hautajaisia (huomasin eilen, että käsiohjelmassa isäni syntymä- ja kuolinvuodeksi on tullut 2006 - Osuipahan edes toinen kohdalleen) ja puuhasin muuttoa. Asioilla on näköjään taipumus kasaantua. Isäni viimeisten metrien aikana pelkäsin, että en muista hänestä muuta kuin avuttomuuden, että lähes 26 vuotta muistoja korvautuu muutamalla viikolla avuttomuutta. Välistä tuntui, etten muista häntä ollenkaan, samalla mielessä pyörii yksityiskohtainen filminauha tyhjänpäiväiseltä tuntuneesta hetkestä, joka onkin yhtäkkiä arvokas muisto. Ymmärrän siis sinua.
Itsellänikin on välillä sellainen olo, että isä tulee kohta käymään, soittaa ovikelloa ja korjaa jonkun rempallaan olevan paikan. Näen hänestä todentuntuisia unia, joissa juttelemme asioista ja kaikki on hyvin. Todellisuuteen herääminen on ankeaa. Itku pysyy sisällä, puristaa rintaa ja purkautuu hallitsemattomana jossakin paikassa. Perjantai-illat ovat hankalia, montako viikkoa isän kuolemasta on? Hengittikö hän vielä viisi viikkoa sitten tähän aikaan?
Anna aikaa itsellesi ja surullesi, mutta älä jää siihen. Iloitse siitä mitä sinulla on - lapsesi, ystäväsi, kyläilijät - ja muistosi. Vaikka nyt tuntuu siltä, että millään ei ole väliä, pikku hiljaa asiat muuttuvat. tuska tai ajatukset siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin eivät ehkä katoa koskaan, mutta niiden kanssa oppii elämään - tätä toivon itsekin ja aikaisempien menetysten kohdalla se on toteutunut.
Otan riskin ja yritän vastata kysymyksiisi, vaikka ne ehkä ovat retorisia, samat asiat pyörivät minunkin päässäni:
*Mitä tekisin, miten surisin, surenko huonosti?
Kuuntele itseäsi, teet niinkuin sinusta tuntuu. Älä tee liikaa, toisaalta arjen askareista voi olla apuakin. Jos et jaksa tehdä mitään, älä tee. Apua voi aina pyytää. Oikeaa ja väärää surua ei ole olemassa, vaikka joku voi tahdittomasti niin sanoakin. Jokainen meistä suree omalla tavallaan, pääasia on että antaa surulle tilaa tulla eikä koteloi sitä. Kokemuksen läpikäyneenä voin sanoa, että irtipäästessään haudottu, patoutunut suru on tuhoavaa. Kannattaa antaa itselleen aikaa, eikä vaatia normaalisuoriutumista heti. Tarvitset aikaa ja voimaa, puhutaanhan suruTYÖstä. Nämä tunteet eivät ole itsesäälissä rypemistä vaan ihan tervettä, normaalia toimintaa.(Miksi toiselle ihmiselle on niin helppo antaa ohjeita, jotka ovat hyviä, mutta joita ei itse pysty noudattamaan)
*olinko kuitenkin huono tytär?
Emme olleet huonoja tyttäriä. Useimmat vanhemmat rakastavat lapsiaan pyyteettömästi. Jos rakastimme heitä takaisin, olemme/olimme hyviä lapsia. Emme osaa nähdä tulevaa, jos olisimme tienneet mitä tapahtuu olisimme toimineet toisin. Jälkiviisas on aina helppo olla, itselleen on hankalampi antaa anteeksi.
Yritin kirjoittaa selkeästi, mutta ymmärtänyt, että tässä tunnekuohussa se on hankalaa. Toivon, ettet loukkaantunut vastauksistani, jälkeenpäin ajateltuna kirjoitin yhtä paljon itselleni kuin sinulle. Toivon että sinä, sekä myös muut kohtalotoverimme jaksavat eteenpäin.
"kunpa voisin halata sinua että tulisit hieman ehjemmäksi"
(4-v lapsi eräissä hautajaisissa)
rakkaudella Anie
- sekavia tunteitamamma
- Re: sekavia tunteitaanie