Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
ikävä
Ystäväni nukkui pois toissapäivänä. Suru puristaa rintaa ja silmät ovat turvonneet palloiksi itkemisestä.Vielä tiistaina kävin häntä tervehtimässä sairaalassa ja meidän keskustelumme oli ihana. Heti ensimmäisenä hän pyysi minua istumaan sängylle ja koko reilun tunnin pidimme toisiamme kädestä kiinni. Hän sanoi tehneensä päätöksen, että lääkkeet lopetettaisiin. Silloin purskahdin itkuun ja tarrasin häntä kaulasta, sanoin, että minun tulee sinua niin ikävä. Lääkärit olivat jo kaavailleet lääkkeiden lopettamista, koska tauti oli niin raju, mutta hän sen sanoi itse ääneen.
Hän tiesi, ettei olisi täällä enää kauaa. Ja pyysi minut hautajaisiinsa, joka tuntui tosi pahalta, hänen ollessa siinä vieressäni. Hurjemmaksi tämän kaiken tekee se, että tutustuimme reilu vuosi sitten samassa paikassa, samalla sairaalaosastolla, sairastaessamme kumpikin samaa syöpää. Olimme ainoat nuoret syöpäpotilaat täällämain, joka yhdisti meidät tiiviisti yhteen.
Lähtiessäni hän kysyi vielä, että pärjääthän sinä, hänelle on tärkeintä se, että hän tietää, että minä pärjään. Annoin lupaukseni siitä. Lupasin vielä soittaa hänelle torstaina ja tulla käymään jos hän jaksaa.
Eilen soitin, ja puhelimeen vastasi hänen isänsä. Hän nukkui pois toissailtana, rauhallisesti, pelottomasti ja tyynesti. Suru valtasi koko kehon. Hänen perheensä on onneksi iso, ja he tukevat toisiaan surun hetkellä. Heille suru ja menetys on yhteinen.
Minä olen yksin. Yksin suruni kanssa. Ja yksin jäin tämän sairauden kanssa, joka tällä hetkellä onnekseni on remissiossa. Enää minulla ei ole ystävää, joka sanoo minulle kerrottuani jostain vahvasta tunteesta, että minä tiedän tuon tunteen. Nyt on vain ihmisiä, jotka sanovat, että voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu.
Viimeiseen asti hän piti minusta huolta. Aina. Oli minun oma enkeli maan päällä. Edellisen kerran odotin kontrolliin menoa, ja häneltä tuli viesti, joka on vielä puhelimessani: istun siinä vieressäsi ja puristan sinua kädestä, vaikket näe minua. Niin minä uskon hänen istuvan tästä päivästä eteenpäinkin. Aukko, jonka hän elämääni jätti on niin suuri, että sen tuntee jo nyt. Minulla on kamala ikävä.
Mutta, niin kuin sanoin, hän oli enkeli. Joka vihdoin pääsi kotiin.