Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Isille 17.5.1956-27.5.2006
Löysin vasta tänään tälle sivulle. Menipä sitten koko päivä lukiessa ja itkiessä. Kohta olisi edessä rakkaan isin 51. syntymäpäivä ja heti perään tulee kuolemasta vuosi.Isi ehti sairastaa syöpää kolme kertaa elämässään, n. 10 vuotta oli aina välissä kunnes sai uuden taudin. Viimeinen, sappitiehytsyöpä alkoi salakavalasti. Helmikuun 6. isi meni sairaalaan eikä lopullista diagnoosia saatu aikaan kunnes 18.5. passitettiin sairaalasta pihalle, kysyttiinpä käytävässä kylläkin että ottaako saman tien lähetteen Terhokotiin. Ei sinne sitten ehditty koskaan.
On ihan hirveä ikävä isi! Ei oo reilua.
Enkä tiedä mitä kirjoittaisin, päässä risteilee niin paljon kaikkea. Tähän vuoteen on mahtunut ihan liikaa kamalaa. En saa kiinni mistään, tai välillä meinaan, mutta kierrän vaan kehää syyllisyyden kanssa kun en saa tarpeeksi mitään järkevää aikaan. Kun olisikin sellainen työ, jota voisi tehdä automaatiolla, pääsisi rutiinien kautta arkeen käsiksi.
Ensin yritin kyllä paiskia hommia hullun lailla, mutta uuvuin niin etten jaksanut enää mitään. Itketti vaan jos piti ajatellakin töitä. Nyt on jo vähän helpottanu välillä jos oon yrittäny tehdä vähemmän kerrallaan.
Niin kai se sitten ajan kanssa helpottaa, näin yritän ainakin toistaa itselleni kun oon ne sanat niin usein kuullu ja täältäkin lukenut. Mutta en tiedä haluanko että helpottaa, haluanko päästää irti... Haluaisin vaan isin takaisin! Tiedän, että kuolema pitäisi hyväksyä, mutta en tiedä miten se tehdään. Meneehän tän surun kanssa aalloissa, välillä on jo parempi olo. Oon odottanu kuin kuuta nousevaa että ensimmäinen vuosi olisi ohi, se kun kuulemma on rankin. Mutta ei tää nyt sormia napsauttamalla muutu iloksi yhdessä yössä. Mikähän tässä auttais muu kuin aika kun ei jaksais aina vaan tätä masennusta ja ikävää!
Pari päivää sitten havahduin katsomaan isin kuvaa pöydällä ja tuli niin elävästi mieleen isin hymy. Purskahdin itkemään kun tajusin etten ollut edes pystynyt ajattelemaan aurinkoista, tervettä isiä moneen kuukauteen. Uniin asti vaan tulvii mielikuvat viimeisistä viikoista. Kai se on luonnollista, että elän niitä aikoja nyt uudestaan kun vuosipäivä on tulossa.
En vaan keksimälläkään keksi mitään mikä lohduttaisi. Kaikkien teidän tarinat kyllä koskettaa ja on ihanaa, kamalaa samalla, tietää ettei ole ainoa. Mutta muistot on liian kipeitä vielä! Ja vaikka "isin muisto elää minussa" niinkun kaikki toitottaa niin se ei muuta sitä että isi on kuollut.
Miksi näin piti käydä. En ymmärrä. Epäreilua. Mitähän sitä elämällään tekisi...
Ehkä yritän seuraavaksi nukkua, taisi loppua kyyneleet tältä päivältä, vihdoin. :)
Terveisin isin kulta-tyttö
- Isille 17.5.1956-27.5.2006kokka