Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Elämä syövän jälkeen
Re: Mieheni ensimmäinen ja toinen
Moi Raita,Kiitos viestistäsi, annoit paljon ajattelemisen aihetta ja jotain pitäisi tehdä ja pian. En pystynyt lukemaan viestiäsi ilman kyyneliä silmissä ja olenkin aina iltaisin ajatellut sanontaa, että ei Jumala anna enempää kuin jaksaa kantaa, tai jotenkin sinnepäin. En kuitenkaan ole uskovainen, joskus vain herkkänä hetkenä pyydän apua ylemmältä taholta. En silti ymmärrä, miksi taakkani on näin raskas ??? Olen varmasti nuoruudessani tehnyt jotain todella pahaa....
Olen jo pitkään ajatellut äidilleni apua ja se on varmasti helppo järjestää, uskon niin. Oma ja tyttäreni tapaus ei olekaan niin helppo, koska asumme pienellä paikkakunnlla, jossa kaikki tuntevat toisensa, pitäisi lähteä läheiseen kaupunkiin ja se on hiema vaikeaa uskon niin...Välillä tuntuu, että tyttäreni on jo joutunut viime vuonna kestämään ja ajattelemaan vanhemman kuoleman, joten hänellä on hieman tuo lapsimaisuus häipynyt. Olen yrittänyt hänen kanssaan keskustella, että olet nyt joutunut käsittelemään näinkin isoa asiaa ajatuksissasi ja sydämmessäsi ja lopuksi on kuitenkin se kuoleman pelko. Sanoin, että yksikään luokkatoverisi ei ole joutunut käsittelemään joko isän tai äidin raskasta sairautta ja siksi he eivät aina ymmärrä sinun perhekeskeisyyttäsi ja tarvetta olla yksin. Yritän häntä ohjata kesälläkin jollekin leirille, mutta vastaus on aina ei. En voi häntä sinne pakottaakaan..
Juuri eilen äitienpäivänä olin niin ylpeä tyttärestämme, vaikkakin hän on vasta 12-v. Äidistä yltiöpäinen huolehtiminen ja rakkaus näkyi ja tuntui todellakin eilen. Sitä tehtiin mitä äiti halusi. Ja äitihän halusi pelata pleikkaria ja saada ajatukset pois arjesta. ja oli meillä kivaa... Osaisinpa vain vielä isin saada mukaan johonkin, jossa saisi ajatukset pois välillä, mutta yrityksistä huolimatta en saa häntä innostettua. No, kävellä hän ei voi, ja rahallinen puoli tuo toisen esteen.....
Ymmärrän, ettemme ole tosiaankaan ainoa perhe, joilla on sairautta ja taloudellisia ongelmia. mutta juuri täällä "tuppukylässä" tunnumme olevan juuri se ainoa perhe, jolla on tälläisiä ongelmia. Olen jo ajatellut muuttoakin, mutta nämä kaksi, isä ja tytär, eivät halua muuttaa mihinkään.
Paljon on tullut asiaa ja paljon asian vierestä. Juuri eilen makaillessani tyttäreni vieressä, mietin, että minun pitää jaksaa ja olla vahva juuri tyttäremme vuoksi. Kuulin myöskin, että isä on oksennellut kotona sen jälkeen kun olen lähtenyt töihih, mutta isä on sanonut, ettei äidille saa kertoa. Ei saa enempää kuormittaa tyttäremme oloa, koska muutenkin on jo ihan tarpeeksi. Pitää asiasta seuraavan kerran puhua isän kanssa, kun hän olisi juttelutuulella....
En tiedä, raita, saatko tästä mitään selvää, mutta jotenkin ajatukseni kulkevat klimpeissä. Olen itsekin lukenut näitä viestejä jo vuoden verran, mutta vasta nyt tuli tarve saada joltakin ihan konkreettista omaan elämääni koskien.
Miehet käsittelevät syövän eri tavalla kuin naiset. Miten sinä käsittelet oman sairautesi, haluatko siitä puhua vai vaikenetko ?
Odottavan aika on pitkä, ensi viikon maanantaina mennään Turkuun "tuomiolle", niin ainakin mieheni sanoo....
Kiitos vielä kerran, pitää tässä asioille jotakin tehdä !!!!!
Ja toivottavasti tästä tulee kuitenkin ihan kiva kesä ja loppuvuosi :)
terv.hattiwatti
- Mieheni ensimmäinen ja toinenhattiwatti
- Re: Mieheni ensimmäinen ja toinenhattiwatti
- Re: Mieheni ensimmäinen ja toinenSarisaara
- Re: Mieheni ensimmäinen ja toinenhattiwatti
- Re: Mieheni ensimmäinen ja toinenhattiwatti