Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Elämä syövän jälkeen

Re: Mieheni ensimmäinen ja toinen

Voi hattiwatti, ankarasti elämä sinua kohtelee. Syöpä on julma sairaus kenelle tahansa, mutta erityisen pahalta tuntuu kun nuori, perheellinen ihminen sairastuu. Mieheni ja minä olimme jo eläkkeellä kun hän sairastui suusyöpään, johon eivät hoidot täysin tehonneet. Elämä muuttui hetkessä niin että mitään suunnitelmia ei voi tehdä kuin korkeintaan seuraavaan kontrolliin saakka. On kipuja, syömisen ja puhumisen vaikeutta, masennusta, raivoa. Olen joutunut ponnistelemaan tosissani ettemme täysin eristäydy maailmasta kun mies ei halua tavata ketään enkä itse oikein jaksaisi. Tiedän kuitenkin että eristäytyminen vain pahentaisi tilannetta.

Ymmärrän hyvin ettei sinulla ole voimia muuhun kuin aivan välttämättömään. Ehkä kuitenkin puuhailu vaikkapa puutarhassa toisi hiukan iloa? Seurata kasvun ihmettä ja liikkua ulkoilmassa? Jos joudutte talon myymään, on se helpompaa kun paikat ovat kunnossa. Meillä oli ihana pieni mökki saaristossa. Viime kesänä jouduimme siitä luopumaan. Se sattui ihan fyysisesti. Istutin kuitenkin kukkia, haravoin pihamaan, siivosin, pesin. Jätin kaikki sellaiseen kuntoon että uuden omistajan olisi helppo jatkaa. Toivon että mökistä on hänelle yhtä paljon iloa kuin meille ja että hän hoitaa sitä rakkaudella.

Sydäntä raastaa tyttäresi tilanne. Oma isäni kuoli ollessani 13-vuotias. Äitini sulkeutui suruunsa, asiasta ei puhuttu. Hän teki ankarasti työtä, mikä oli tietysti välttämätöntä perheen toimeentulon takia. Pienet siskoni ja minä saimme pysyvän sielunvamman ensin isän sairauden ja kuoleman, sitten äidin kivettyneen mykkyyden takia. Uskottiin että lapset eivät ymmärrä mutta kyllä me ymmärsimme. Olisimme niin kovasti tarvinneet sitä että asiasta olisi puhuttu ja itketty yhdessä. Yritän nyt omalta osaltani jakaa tätä murhetta oman aikuisen lapseni kanssa samalla kun yritän olla häntä tarpeettomasti kuormittamatta.

Toivoisin että osaisin sanoa sinulle jotain mikä keventäisi taakkaasi, mutta sellaisia sanoja ei ole. Itse ajattelen vaikeina hetkinä, että tämä, tämäkin menee ohi. Lämpimin ajatuksin
Sarisaara | 9.5.2015 klo 10:05:51