Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Miehen syöpä ja oma lapsettomuus

Olen 31-vuotias, jonka elämä on masennuksen ja sopeutumishäiriön takia aivan sekaisin.
Vuosi sitten pakotin itseni lääkäriin, koska olimme mieheni kanssa yrittäneet lasta jo yli kaksi vuotta.
Diagnoosi monirakkulaiset munasarjat, ensi hoito laihdutus ja ovulaatin bongaus. Uusi käynti syksyllä
jos mitään ei ole tapahtunut. Intoa puhkuen aloitin laihdutuksen ja kaikki kävi liiankin helposti.
Paino lähti putoamaan pari kiloa, mitä lääkäri toivoikin. Innostuneena ajattelin että muutama lisä
kilon pudotus voisi auttaa enenmän ja sainkin pudotettua minulle ruhtinaalliset 5 kiloa. Yleensä
pysähtynyt kahteen. Kesä meni odotin onnellisena syksyä, että pääsisin takaisin lääkärille
tarkistamaan tilannetta, olin ylpeä itsestäni että uskailluin viimeein myöntämään että ilman apua
emme lasta saisi. Mutta ennen kontrolliani tapahtui jotain jota en haluaisi kenenkään milloinkaan
kokea etenkään silloin kun toivoo pitkän unenlman toteutuvan ja löytävän raskaustestistä kaksi viivaa.

Oli heinäkuun ilta, mieheni tuli saunasta ja esitteli pientä pattia jonka oli huomannut nivusistaipeessaan.
Huolettomasti sanoin, että se on varmasti joku harmiton rasvapatti. Mieheni kuitenkin halusi käydä
näyttämässä lääkärille heti seuraavana päivänä. Kaikenmaailman kokeet oteettiin, kaikki hyvin,
lääkäri totesi, erittäin terve mies, mutta jos patti ei häviä reilussa viikossa, niin sitten ultratutkimukseen.
Eihän se patti minnekkään hävinnyt ja ultrassa sanottiin, että jotain epämääräistä siellä on ja laittoivat
lähetteen keskussairaalaan ohutneulanäytteeseen. Pari viikkoa odoteltiin sinne aikaa ja sitten sanoivat
että kolmisen viikkoa menee vastauksessa.

Reilun viikon päästä puhelin jo soi kun olimme sukulaisten luona lomailemassa, että huomenna on tultava
sairaalaan ja koko pahkura poistetaan, koska ohut neula näytteestä ei saatu selvää. Eilkun kassit kasaan
ja auton nokka kohti kotia yötä yöten.
Leikkaus oli nopea ja onnistui hyvin, mieheni sai kahden viikon sairasloman. Taas sanottiin, että vastausta
joutuu odottamaan kolme viikkoa, eikä kukaan sanonut missään vaiheessa mitä epäillään. Mutta omassa
päässä hälytyskellot soivat jo kovaa, mitä muutakaan se olisi kuin syöpää.

Kahden viikon kuluttua mieheni saikin puhelun sairaalasta, diagnoosi tylysti puhelimessa; imusolmukesyöpä.
Silloin katosi maailma jonnekkin, eihän minun miehelläni terveydenperikuvalla voinut olla sitä kamalaa tautia,
mistä selviäminen on kuin lottovoitto. Mutta se oli totuus, raaka sellainen jota minä en vieläkään hyväksy.

Sytostaattihoidot alkoivat heti seuraavalla viikolla, ensi otettiin lisäkokeita josta levinneisyyttä tutkittiin ja niitä
tuloksia piti taas odottaa viikkoja. Mieheni oli sitä mieltä että nyt se on menoa, millään ei mitään väliä.
Minun oli pakko ottaa seinien pystyssäpitäjän rooli. Oli yritettävä vetää se oma rakas sieltä sairauden
koukeroista lähemmäs elämää saatava taistelemaan, en ajatellut itseäni enkä paljon muutakaan. Keskityin
vain arjenpyöritykseen, työn tekoon, mieheni hyvin vointiin ja seisoin kaikkien muidenkin sukulaisten tukipylväänä.
Kukaan ei uskaltanut kysyä miehltäni, vaan kaikki kysyivät minulta. Toisaalta minusta oli helpottavaa
kertoa kaikki mitä tiesin mutta oli se niin kuluttavaa.

Saimme viimein lopullisen diagnoosin follikulaarinen lymfooma jossa mukana myös hidaskavuisia soluja.
Joten hoitona lopulta oli vain kolme sytostaattihoitoa koska etäpesäkkeitä ei löytynyt sekä 15 kertaa
sädehoitoa jolla toivottavasti nujerrettaisii hidaskasvuinen solukko.

Tällä hetkellä mieheni hoidot ovat ohi ja saanut "vihreät paperit", tauti ei suurella todennäköisyylellä uusi
pariin vuoteen, mutta hidaskasvuiset nostavat päänsä hoidosta noin viiden vuoden kuluttua, jos niitä
on jäänyt jäljelle. Mutta minä... Pahin on ohi ja minä olen aivan hajalla. Ajatukset pyörii, vaikken edes tiedä
minkä ympärillä ne pyörii. Tulevaisuus on pelkkää tyhjää, ennen niin vilkasmielikuvitukseni on ehtynyt.
En osaa kuvitella millainen meidän tulevaisuus on, ennen kaikkea en pääse ajatuksesta yli ettää onko
sitä jos tauti vaikka uusiikin miehelläni. Olen jo toista kuukautta sairaslomalla, lääkkeitä en halua käyttää
vaikka reseptejä olenkin jo saanut. Lääkärin diagnoosi oli sopeutumisvaikeus ja lievä/keskivaikea masennus.

Mieheni elää taas täyttä elämää, eikä halua keskustella asiasta. Miten minäkin pääsisin taas elämään kiinni,
raskautta toivon mutta taidan olla niin stressaantunut ettei ole siitä pelkoa. Koska toisaalta pelkään
masennuksen pahenevan jos tulen raskaaksi tai sitten iskee synnytyksen jälkeinen masennus.

Olisi ihana vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, mutta enpä ole vielä muita samantapaisessa tilanteessa
oleviin törmännyt. Miten suunnitella tulevaisuutta kun muutavan päässä kummittelee jo peikko vastassa??


niina.ri | 9.4.2008 klo 11:43:35