Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Naisten syövät
Re: Matka, jolle en olisi halunnut
Kiitos mieltä lämmittävästä viestistäsi. Liikutun nykyään ystävällisistä sanoista. Minulle on aiempien kokemusteni kautta tullut kovin ohut itsetunto, olen löytänyt itseni ajattelemasta, että eihän minulla ole väliä. Äitini ja veljeni asenne minua kohtaan on tätä ajattelua tukenut ja sieltä myös alkunsa saanut.Juuri tuo mitä kirjoitit veljestäsi, mietityttää minuakin. Miten voikin olla niin, että se henkilö, jonka kanssa on kasvettu samassa pesueessa, ja joka tuntee myös minun kasvuhistorian, on se, joka ensimmäisenä kääntää selkänsä hädän hetkellä. Veljeni on ammatiltaan sairaanhoitaja, joten ei pitäisi olla kyse siitäkään, että ei ymmärrä sairastumista ja sen tuomaa muutosta. Muita sisaruksia minulla ei ole.
Tämä sairastuminen on tuonut mukanaan itsetutkiskelua. Mietin aika usein millainen ihminen minä olen, miten minä suhtaudun tähän sairauteen, osaanko ottaa sen vastaan sellaisena kuin se tulee. Uskallanko? Kiellänkö totuuden? Pitääkö minun koko ajan muistaa, että elämäni on muuttunut? Uskallanko olla iloinen, tuleeko itku pitkästä ilosta? Esitänkö liian urheaa? Pitäisikö olla nöyrempi?
Olen koko ajan voinut luottaa siihen, että mieheni ja kaksi poikaani tukevat minua joka käänteessä. Meillä on keskenämme luja luottamus ja syvä välittäminen. Vanhempi (26v) pojistani on hyvin analyyttinen ja tiedonhaluinen. Hän on ottanut selvää sairauteeni liittyvistä asioista ja osaa kertoa niistä minulle. Voin keskustella hänen kanssaan ihan kaikista syöpään liittyvistä asioista. Hän soittelee minulle usein ja kyselee vointiani ja käy täällä kotona aina kun pääse. Nuorempi (22v) pojistani asuu niin kaukana, että näemme kovin harvoin, mutta soittelemme viikottain. Hän tuntuu pelkäävän mitä minulle tapahtuu, enkä halua, että hän pohtii liikaa minun hoitoihini liittyviä asioita, koska en pääse henkilökohtaisesti näkemään häntä ja näyttämään, että olen kuitenkin elossa ja aion olla sitä vastakin.
Mieheni on yksityisyrittäjä ja kovan työpaineen alla. Minä olen yrittänyt suojella häntä, en esimerkiksi kertonut kun sain tiedon mammografian jälkeen, että kaikki ei näytä hyvältä. Kannoin tätä tuskaa yksin viikon. Miehelläni oli juuri siihen aikaan tosi kiireinen ja raskas aika, joten en halunnut rasittaa häntä. Tästä on keskusteltu ja mieheni on vannottanut minua, että tuo ei saa koskaan enää toistua. Hän sanoi, että työpaineet on vain työtä, minun asiat menevät aina niiden ohi. Meidän rakkaus on sellaista, että suojelemme toinen toisiamme. Hän on minulle taivaanlahja ja korvaamaton tuki ihan kaikessa.
Myös esimieheni saa minulta suuren kiitoksen ja kunnioituksen. Hänen suhtautumisensa oli nin hienoa ja mieltä lämmittävää, että en voinut estää liikutustani kun keskustelin hänen kanssaan. Jos joku väittää, että miehet eivät osaa olla yhtä empaattisia kuin naiset, niin voin sanoa, että ei pidä paikkaansa! Esimieheni antoi minulle vapaat kädet käydä töissä jaksamiseni mukaan, neuvoipa vielä senkin miten sairausloma kannattaa ottaa, jos sellaista tarvitsen, eli jos haluan käydä töissä, niin kannattaa ottaa sairausloma vain sille ajalle mitä luulen tarvitsevani, ei varmuuden vuoksi pitkäksi aikaa, koska silloin ei voi tulla töihin, jos olo paraneekin. Uutta sairauslomaahan saa aina tarvittaessa.
Lämpöisin ajatuksin, taas kyyneleet silmissä kiitän kauniista sanoistasi.
- Re: Matka, jolle en olisi halunnutSarisaara
- Re: Matka, jolle en olisi halunnutCinne
- Re: Matka, jolle en olisi halunnutmiksi minä