Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

pinnapilotille

Hei Pinnapilotti.

Itse olen saanut rs-diagnoosini n. 4 kk sitten. Olen aika paljon lukenut psykologiaa ja tunnistan itse läpikäyneeni kaikki stressireaktion vaiheet. Siis stressihän tämä sairaus elimistölle sekä läheisille on; niin psyykk., fyys. kuin sosiaalisestikin.

Mutta sitten asiaan. Kysyit kuinka Sinun pitäisi toimia, koska ystävättärelläsi on todettu tämä tauti. Kerron nyt vain omia kokemuksiani, miten olen keneltäkin saanut tukea ja kuinka olen selviytynyt tähän asti. Ensinnäkin en näkisi tarpeelliseksi Sinun paneutua netin antamiin tietoihin taudista, koska
- rintasyöpää on niin monenlaista (vaikeusasteiltaan, TNM-luokitus mm.)
- sairaalasta potilas saa ainakin kysyessään tietoa niin paljon kuin "sielu sietää"
- sitten on vielä syöpäyhdistykset ja vertaistukiryhmät, joista ei itselläni tosin ole kokemusta.

Itse olen kertonut taudistani vain parhaille ystävilleni ja omalle perheelleni (puoliso ja lapset). Parasta tukea olen saanut niiltä ystäviltäni, jotka ovat ilmoittaneet olevansa läsnä ja käytettävissä, kun minä niin haluan. He toki lähentyvät aika usein minua lähettämällä s-posti ja tekstiviestejä - tavallaan kopaisevat "tikulla jäätä". Kun olen niihin vastannut, he oivaltavat, että nyt se on siinä kunnossa, että sille uskaltaa soittaakin tai jopa mennä käymään kylässä. Nämä ystävät eivät tyrkytä tietoa, koska ei aikaakaan, kun potilas itse alkaa olla kyllästetty tiedonmäärällä ja jo paljon aikaisemmin vastenmielisyys sairaudesta puhumiseen inhottaa. Minusta on ollut aina mukavaa, kun nämä ystäväni ovat soittaneet ja jutelleet aivan muista asioista. Tosin kysyvät lopuksi: mitä kuuluu. Mutta eivät sillä äänensävyllä, että kysymyksestä paljastuu: "miten syöpäsi voi"! Ole siis tarkka, me syöpäläiset vaistoamme pienetkin äänensävyvivahteet ;)

Sen halusin vain kertoa pitkällä sepustuksellani, että parhaat ystäväni ovat tuoneet luokseni sen entisen elämäni, jota niin hirveästi kaipaan. Mutta, nämä ovat toki vain minun omakohtaisia kokemuksiani. En ole halunnut/toivonut ystäviltäni sääliä tai tietoa sairaudesta. Keskustelemme syövästä vain vähän. He lähettelevät minulle pieniä lahjoja postitse ja ovat heti tehneet selväksi sen, että voin milloin tahansa heille soittaa. Arvelen, että Sinun kannattaisi ottaa mahd. vähän stressiä ystävättäresi sairaudesta, koska hän vaistoaa sen. Stressiä löytyy ihan itseltä riittämiin. Parasta ainakin minulle on ollut se, kun edes vähäksi aikaa olen päässyt unohtamaan tämän taudin. Perheeni kanssa koetan elää kuten ennenkin; hoitelen kotiasioita parhaani mukaan, keskustelemme taudista hyvin vähän. Ovat nähdäkseni selvinneet "ihan hyvin".

Siis älä tyrkytä liikaa, ole läsnä. Älä ota syöpää puheeksi. Lenkkiseuraa on hyvä tarjota. Menkää yhdessä kahville, elokuviin... Siis lähtekää ulos siitä syöpäkodista. Ei Sinun toki tarvitse tukahduttaa tunteitasi, itke ystävättäresi läsnä, jos itkettää. Siten ystäväni ovat osoittaneet minulle, että ovat tuntevia ja välittäviä ihmisiä. Näillä keinoin omat ystäväni ovat päässeet minua entistäkin lähemmäksi ja ovat siten voineet antaa minulle sitä tukea, mitä olen tarvinnut, silloin kun olen tarvinnut. Palkkio on myös luvassa: kun hoidot olen läpikäynyt, lähdemme matkalle(ystävieni pyynnöstä).

Terveisin ja jaksamista toivotellen toukokuu6, jolla itselläänkin välillä vaikeaa.

P.S. Terveisiä kaikille tutuille!





toukokuu6 | 8.3.2008 klo 11:06:19