Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Onkohan minulla syöpä?
Ei kai mikään yllätys, mutta...
Kävin viime viikolla seulontamammografiassa ja sain tänä aamuna soiton, että kuvissa näkyy jotain, joten ensi maanantaina uusi kuvaus ja ultraääni.Äitini kuoli rintasyöpään 70-luvun lopulla, ja sisareltani leikattiin rintasyöpä viitisen vuotta sitten, joten mahdollisuus tähän on ollut mielessä pitkään. Olen nyt 49-vuotias, kuten siskokin oli, kun hänet diagnosoitiin.
Silti shokki oli melkoinen.
Tiedän, että kyseessä voi olla kysta tai jokin muu "väärä hälytys". Tiedän, että rintasyövän tilastollinen hoitoennuste on hyvin positiivinen ja mahdollisuus parantua täysin on varsin hyvä (kuten sisareni tapauksessa). Kun äitini diagnosoitiin, syöpä oli jo suhteellisen pitkälle edennyt (siihen aikaan ei rutiiniseulontoja tehty ainakaan hänen ikäryhmälleen). Minun tapauksessani, mikäli se edes syöpää on, tilanne on parempi - mitään kyhmyjä ei rinnoissani tai imusolmukkeissa tunnu, eikä mitään oireita ole, joten varmaan ollaan varsin aikaisessa vaiheessa.
Järki sanoo, ettei pitäisi hypätä johtopäätöksiin, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettuna olen jo ehtinyt läpikäydä kaikki pahimmat skenaariot. Itken itkemistäni yksin kotona ja suurin piirtein suunnittelen omia hautajaisiani, vaikka tiedän, että se on järjetöntä ennen tarkkaa diagnoosia, ja luultavasti myös vahingollista, koska kaikki instanssit painottavat positiivisen ajattelun voimaa.
En vain voi tunteilleni mitään. Ehkäpä tämä on kuitenkin se pahin vaihe, koska kunhan ehditään tutkia, voidaan myös todennäköisesti poissulkea pahimmat kauhuskenaariot. Ajan mittaan, tiedon kasvaessa varmasti helpottaa, mutta nyt päässä pyörivät vain ne kamalimmat vaihtoehdot: mahdollinen pitkä sairausaika, menetetyt mahdollisuudet elämässä, kuolema... lapseni ovat nyt 13- ja 16-vuotiaita. Itse olin 18 kun menetin äitini, ja se oli aivan liian varhain.
Viimeinen vuosi on ollut muutenkin niin raskas, että olen ollut täysin uupunut. Ensin työttömyys (joka iski täysin odottamatta), sitten oman firman perustaminen, yrittäjyyden epävarmuus ja sairas työtahti, taloudelliset vaikeudet, parisuhteen satunnaiset ongelmat... juuri nyt en oikein osaa kuvitella, mistä ihmeestä löytäisin sen positiivisen asenteen, jota tulen tarvitsemaan jatkossa.
Ja ehkäpä tämä itku ei ole pelkästään huono asia. Olen aina (ja varsinkin vanhemmalla iällä) ollut hyvä purkamaan negatiivisia (ja positiivisiakin) tunteita kunnon itkunpuuskilla - jälkeenpäin tuntuu aina, kuin olo ja mieli olisivat jollain lailla puhdistuneet. Pahempaa kai olisi, jos yrittäisin pitää tämän sisälläni hammasta purren.
Kiitos tästä mahdollisuudesta purkaa tunteeni sanoiksi.
Ensi viikolla ollaan viisaampia.
- Ei kai mikään yllätys, mutta...Random_Karma
- Re: Ei kai mikään yllätys, mutta...Random_Karma