Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Muuttuuko katkeruus vihaksi vai ikäväksi?

Surussa on todella käytössä koko tunteidenkirjo.
Olen toisinaan pelästynyt omia reaktioita.Ne ovat olleet niin voimakkaita.Läheiseni kuolemasta tulee parin pvän päästä 8 kk.
Olin 14-v,kun isäni kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen vain.45-vuotiaana.Suru oli aivan toisenlaista siinä iässä.Ei kuolema pysäytä nuorta niin totaalisesti.Ei ainakaan pitkäksi aikaa.Silloin ei ole mielessä elämän rajallisuus ja kuoleman lopullisuus niin voimakkaasti.Tilanteen tajuaa.Ja ymmärtää paremmin kun pienemmät lapset.Mutta "ylösnouseminen"on jotenkin helpompaa.Aika tekee nopeammin tehtävänsä.Ainakin omalla kohdallani kävi niin.
Sukulaisia on kuollut tässä vuosien varrella.Jokainen niistä on pysäyttänyt hetkeksi.
Mutta totaalinen romahdus tapahtui,kun rakas perheenjäsen kuoli.Aika ei ole tehnyt tehtäväänsä vieläkään.Vaikeita päiviä,viikkoja,kuukausia.
Aluksi katkeruus oli päällimmäisenä tunteena.Miksi Jarmo kuoli?Miksi kuolema tuli niin nopeasti(5 vk.a syövän löytymisen jälkeen)?,Miksi joutui lähtemään pois 59-vuotiaana?Miksi,miksi?
Vihaa tunnen voimakkaasti edelleen.Alussa vihasin tuntemattomia ihmisiä,joilla oli hauskaa.En kestänyt kauppakeskuksia,joissa kuului iloinen puheensorina,iloisia ihmisiä ostoksilla.Vihasin aivan suunnattomasti TERHOKOTIA.Varmasti paras mahdollinen paikka saattohoidossa.Mutta itse ajattelin sitä "kuoleman esikartanona",ja ajattelen edelleen.Toivon vaan,että Jarmolle jäi hyvät muistot siitä paikasta.En omaisena kokenut,että siellä olisi saanut hyvää hoitoa.En nähnyt sen viikon aikana,kun kerran YHDEN hoitajan Jarmon huoneessa.Kuulin äidiltäni jälkeenpäin,että Jarmo oli kovissa kivuissaan hakenut ITSE öisin kipupiikkejä.Miksei se kivunlievitys ollut Terhokodissa Jarmon osalta hanskassa.Miksei käyty kyselemässä tarvitseeko lisää lääkkeitä.Terhokotia "mainostetaan"oireenmukaisen hoidon paikkana.Itselleni jäi sellainen tunne,ettei se Jarmon kohdalla ollut sitä.Kuolemaan muutenkin suhtauduttiin siellä arkisesti.Sitähän se heille siellä on.Jokapäiväinen tapahtuma.Mutta meille omaisille ainutkertainen.Omasta rakkaasta luopuminen.Ei ole meille läheisille arkinen tapahtuma.Vaan viiltävä,raastava,pysäyttävä,lamaannuttava,surullinen,järkyttävä kokemus.Muistan kun menin äitini kanssa Terhoon keskuteluiltaan.Muita omaisia hoitajat halasivat lämpimästi,meidät käteltiin.Tilaisuudessa sai sitten purkaa tuntojaan.Kerroin siellä kuinka negatiivisiä ajatuksia minulle on paikasta,kuinka raskaat askeleet oli kun sen talon näin.Oli todella lähellä,että olisin kääntynyt kannoillani ja jättänyt tilaisuuden väliin.
Vihaa tunsin monesta muustakin asiasta.Ja tunnen edelleen.Katkeruutta edelleen.
Järki tottakai sanoo kuoleman olevan luonnollinen asia.Ja jokaista se kohtaa ennemmin tai myöhemmin.Mutta ei se lohduta.
Mitä vaan voi tapahtua,meille kenelle tahansa,koska tahansa.Mutta omista rakkaista me jokainen halutaan pitää kiinni mahdollisimman pitkään.On niin vaikeaa päästä irti.
Halauksia ja ISO rutistus kaikille surijoille!

Kristiina

Kristiina | 1.6.2006 klo 10:55:31