Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Perkele

Mua ärsyttää kun ihmiset yrittävät keksiä jotain positiivista syövästä. Toitottavat, että on parantumiskeinoja ja että kaikki menee kyllä hyvin. Sain kuulla kuukausi sitten synttärilahjaksi, että äidilläni on mahasyöpä ja siitä se lumipallo onkin sitten pyörinyt kovempaa kuin olen ehtinyt pysyä mukana. Ehkä lääkäreiden virhe, ehkä leikkaus auttaa, nähä ei pystykään leikkaamaan, on levinnyt ja lumipallo vaan jatkaa pyörimistään. Mun ensimmäinen surkuni koskee itse syövän tietoa, en ymmärrä. En pysty tajuamaan vaikka olen itkenyt ja voinut huonosti. Tunnen itseni yksinäiseksi ja olen liian kaukana tajuakseni. Äitini on Suomessa ja minä lahden takana Ruotsissa. En ole hänen vierellään enkä pysty jakamaan samaa surua veljeni ja isäni kanssa. Olen epätoivoinen välillä ja tunnen surua jo pelkästään yksinäisyyden kalvatessa. Ironista on, että tämä välimatka toimii myös "strutsina", saan piilottaa kyyneleeni ja pääni hiekkaan ja kieltäytyä uskomasta sanaakaan äitini syövästä. Kuulen hänen äänensä puhelimen kautta ja kaikki kuuulostaa samalle. Hän ei voi olla sairas, kuulostaa terveelle ja samalle äidille kuin aina ennenkin.

Mieheni kävi viime viikolla ostamassa webbikameran, jotta pystyisin näkemään perheeni Suomessa ja ehkä myös sen avulla sitten myöhemmin pysyä lumipallon perässä, kun äitini olo huononee.

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. En vain ymmärrä tätä. En halua ymmärtää. Haluan itkeä, antaa surun päästä irti ja tuntea lohtua. Olen Don Quijote ja taistelen näkymätöntä vastaan. Anna mulle syöpä vaahtomuovin muodossa ja mä hakkaan sen hajalle hien ja tuskan innoittamana! Sormet verillä mä taistelen ja hävitän sen.
inkku | 25.11.2006 klo 07:46:14