Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
sekavia tunteita
On se kumma asia tuo suru. Aluksi olin hyvin toimelias ja sain paljon asioita aikaan, liittyen siis hautajaisiin. Nyt kun hautajaisista jo yli kuukausi aikaa en ole tehnyt juuri mitään. ollut vain väsynyt ja väsynyt ja väsynyt. Niinkuin monet täällä ovatkin todenneet ei joulu ole nyt ilon juhla vaan päivä jonka yli ja ohi on päästävä. Muutenkaan millään ei tunnu olevan juurikaan mitään merkitystä. Edes lapsista en osaa nauttia vaikka nuorimmainen vasta 4kk. Asiat vain tapahtuvat ja etenevät ja lapset kasvavat mutta iloa en osaa niistä saada. Kohta on kulunut isän kuolemasta 2kk. Huomaan ajattelevani häntä toisaalta joka hetki- toisaalta en juurikaan. Molempia samaan aikaan, ymmärtääkö kukaan??? Toisaalta olen tilanteen hyväksynyt, toisaalta uskon isän vielä tulevan takaisin tai oikeastaan en edes miellä hänen olevan poissa. Aika sekavaa. "Normaalin" elämän aloittaminen kaikkine kyläilyinen ym. tuntuu ihan "syntiseltä" mutta silti on mukavaa kun on vieraita käynyt tai itse jossain. Toisaalta ei jaksaisi ikuisuuksia surra, toisaalta tuntuu isän häpäisemiseltä ja muiston hävittämiseltä jos ei surisi. Päivät kiitävät ja arki vie. Aika kuluu ja vie isän kauemmaksi. Minulla oli maailman ihanin isä ja on ihanaa että hän oli juuri minun isäni. Mutta miksi vietimme niin vähän aikaa yhdessä, miksi emme muistelleet yhdessä menneitä, miksi emme suunnitelleet yhdessä tulevaisuutta (minun tulevaisuuttani, isänhän oli jo tiedossa). Miksi en käsittänyt että isä voisi lähteä niin äkkiä? miksi, miksi, miksi... Toisaalta järjen ääni sanoo: olitte läheisiä ja rakastitte toisianne, viimeisinä vuosina olitte puhelinyhteydessä usein, mutta on luonnollista että aikuisilla lapsilla on omat menot, perheet ja elämät. Ei pienten lasten kanssa jaksa usein matkustaa vaikka välimatkaa vain pari sataa kilometria ja sairaalaan heidän kanssaan on mahdoton päästä. Siksi en viimeisen kahden kuukauden aikana sinua isä juuri nähnytkään. Yritin kyllä kertoa sitä sinulle, ymmärsitkö??? Luulin ettei tämä vielä olisi tiesi pää, luulin että meillä on aikaa yhdessä vielä sitten myöhemmin, kunhan saan lapset edes hieman isommiksi... Jos olisin tiennyt sinun lähtevät olisin ehkä laittanut asiat eri järjestykseen, mutta kun en asiaa ymmärtänyt. en ymmärtänyt näin jälkikäteen katsouna aika ilmiselvää asiaa. Olen hölmö tai sitten en vain halunnut katsoa sitä totuutta joka minun olisi pitänyt nähdä. harmittaa viimeinen puhelu 2 päivää enne isän kuolemaa. isä yritti sanoa ettei tämä vielä ohi ole, siis sairastaminen ja vaara. Ja siihen minä että paremman puolella kuitenkin jo ollaan. Olisinpa silloin ruvennut puhumaan kuolemasta ja siihen liityvistä asioista. Viimeisellä vierailulla viikoa ennen kuolemaasi en puhunut oikeastaan mitään vaikka isä pyysi. istuin vain vieressä ja pidin kädessä. Sanoin isälle että lepää rauhassa että saat voimia paranemiseen, taas hukkaan heitetty tilaisuus. ja isä olisi halunnut minun puhuvan.lähtiessä hän olisi hyvästellyt, minä heitin hätäiset heit, nyt täytyy mennä mutta soittelen... Mikään ei tunnu miltään ilman isää. Voinko enää ikinä iloita, haluanko edes? Tiedän ettei isä olisi halunnut minun ilottomaksi jäävän, mutta ei se auta. Ei iloa voi käskystäkään saada. Kuitenkin taitaisi omille lapsille olla tärkeää että äiti olisi heistä iloinnut. Mitä tekisin, miten surisin, surenko huonosti, olinko kuitenkin huono tytär, kaikkea tätä ja paljon muuta pyörii päässäni. Aivan päätöntä ja sekavaa...- sekavia tunteitamamma