Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Rakas lapsemme on poissa!

Lämmin osaaottava halaus sinulle pienen Juho-poikasi menetyksen johdosta. Niin tutuiksi tulleilla sanoilla kuvailit tuntemuksiasi. Kaikki tuntuu painajaiselta ja epätodelliselta. Kuoleman tietää tulevan, mutta siihen ei pysty valmistautumaan. Toisaalta toivoo lapsen pääsevän pois ja sitä kautta vapautuvan kivuistaan ja kärsimyksistään, mutta se ei tarkoita että luopuminen olisi helppoa tai kuitenkaan toivottua. Se vaan tuntuu olevan enää ainoa armollinen vaihtoehto. Ja kun se tapahtuu, vyöryy hyökyaalto kaiken ylle.

Itse olen menettänyt 12 vuotiaan lapseni reilu 2 vuotta sitten. Hän sairasti 5 vuotta erittäin vaikeasti. 7-vuotiaana hän sairastui ja ensimmäinen vuosi oli valtavaa alamäkeä. Hän halvaantui täysin liikuntakyvyttömäksi, pidätyskyvyttömäksi, ja puhekyvyttömäksi, joutui letkuruualle, kärsi lihasspasmeista ja spastisiteetista ja epileptisistä kohtauksista, menetti näkönsä ja kärsi monenlaisista sisäelinongelmista ja kivuista ja imulaite ja iso arsenaali lääkkeitä oli vain osa oireenmukaista hoitoa. Hengitysvaikeudet liittyivät loppuvuosien vaikeuksiin. Viisi vuotta tiesimme hoitavamme häntä kohti kuolemaa. Diagnoosihetkellä jo saimme kuolemantuomion, mitään parantavaa hoitoa kun ei ole nykypäivänä tarjolla tähän sairauteen.
Se oli raskastakin, mutta siihen sisältyi paljon onneakin, hyviä hetkiä. Hoidin hänet kotona 24/7 (jäin pois töistä) ja hyvin pienistä asioista onnemme rakensimme ja raskaasta varjosta huolimatta meillä naurettiin ja iloittiin paljon. Halusimme tarjota lapselle kaikesta huolimatta elämän iloista puolta ja elämän halua ja iloa. Hänellä kun säilyi kuitenkin täysin järki ja tunteet, fysiikka vain romuttui täysin. Aikaa minullakin olisi ollut valmentautua. Ja yritinkin. Mutta ei sellaista voi tehdä. Ei siihen pysty, ja niin kauan kuin lapsi on elossa, pitääkin keskittyä elämiseen täysillä, eikä kuolemiseen. Monet kerrat kun lapsen kärsimys tuntui äärimmäiseltä, rukoilin, että hän pääsisi jo pois. Itse olisin halunnut hänet pitää, mutta rakkaudesta lapseen tiesin, että hänen toiveensa on jo päästä toisaalle... saada helpotusta vain sillä yhdellä jäljellä olevalla mahdollisella tavalla. Kuoleman kautta. Sen ymmärrettyäänkin, luopuminen ei ole yhtään sen helpompaa. Minun surussani, kuten varmasti kaikkien sairauteen kuolleiden lasten vanhempien surussa, ei suruelementtinä ole pelkkä lapsen menetys, vaan suurena osana myös lapsen kokema kärsimys elämän aikana. Sille en löydä mitään vastausta tai selitystä. Sen äärellä minulla on kaikkein vaikeinta ja vaivun valtaisaan tuskaan. Miksei lasta vaan voida ottaa tästä maailmasta pois jos näin on tarkoitus. Miksi aiheuttaa kaikki se kärsimys ja tuska, ellei diagnoosin jälkeen ole mitään toivoa parantumisesta, kuten meillä.

Tarkoitukseni ei ole lisätä ahdistustasi, mutta uskon ettei mitkään korulauseetkaan helpota oloasi. Itsellä meni vuosi, että myös tunnetasolla täysin ymmärsin lapseni mentyksen. Ensimmäisenä vuonna tajusin sen järjellä, mutta en tunne tasolla pystynyt sitä kai hyväksymään. Tajuaminen uppoaa pala palalta. Syvenee syvenemistään. Epäusko kääntyy puolustusmekanismien väistyessä ajan kanssa todemman tuntuiseksi.

Ole itsellesi armollinen, toimi surussasi siten miten tuntuu oikealta. Tärkeä tehtävä teillä on vielä saattaa lapsenne viimeiselle matkalle, sitten tie tuntuu kovin pitkältä ja autiolta. Yksinäiseltä. Ihmisten osanotto katkeaa aika äkkinäisesti hautajaisiin ja tuntuu kuin muu maailma unohtaisi ja oma aika ja elämä on pysähtynyt. Jaksamisen ja elämänhalun kannalta minun on uskottava että elämä ei lopu kuolemaan, se on vain siirtymä ja lapseni jatkaa olemassaoloaan toisaalla. On monessa hetkessä mukana joka päivä. Muuten en jaksaisi, ellen näin uskoisi ja siltikin välillä tulee epäusko...

Ihmettelet ehkä mitä teen syöpäpalstalla kun lapsellani oli neurologinen sairaus. Minulla todettiin itsellä syöpä 1v 5 kk lapseni kuoleman jälkeen ja sen takia lueskelen täällä. Nämä lasten sairaudet ja menetykset vaan kolahtavat minusta paljon paljon kovemminkuin oma syöpäsairaus. Toki mietityttää pitääkö minun sanoa toisellekin lapselleni hyvästit toisella tapaa. Mutta kävi miten kävi, olen lohdullinen kuitenkin. Minulla on läheisimpiä rakkaita molemmin puolin, täällä ja tuolla toisella puolella.

Viestini on jo pitkä. Mutta liitän perään vielä pitkän koskettavan runon. Voimia sinulle, toivottavasti ammennat lohtusi jostain jaksaakseni hetkestä toiseen. Jos tahdot, voit hyvin kirjoittaa minulle yksityisestikin.


Eräänä päivänä
tuli murhe minua vastaan
lähellä hautausmaata,
sen rautaisen portin luona.
-Ja päivänä tuona
oli kevät, ja aurinko paistoi
ja linnut lauloivat
Oi miten ne lauloivat.

Mutta joku kantoi
arkussa lastaan,
vaikka päivä oli suloinen.
Oli arkku aivan pieni,
kovin pieni ja valkoinen.
Sitä kainalossa kantoi
mies, murhe kasvoillaan.
Ja mustiin verhottu nainen
hänen laahusti rinnallaan.

Minä tajusin:
Arkussa kantaa
mies sydäntä kummankin.
Miten hetkenä tuona heitä
minä rakastin.

Voi, lapsenne valossa kylpee,
kerää kukkia taivaan maan
pois riisukaa mustat vaatteet
ja murheenne kokonaan

olin sanoa,
mutta joku
sanat salpasi huulilleni.
Menin ohitse.
Matkaani jatkoin
vähän nöyremmin.
Rukoillen.

Minä kuulin, kalahti salpa
kun he porttia aukaisivat.
Ja värähti rautaliljat
ja kirskahti saranat.
Näin,
häipyi valkoinen arkku
kevätkoivujen vihreään.
He kahden jatkoivat matkaa
ja kantoivat sydäntään.

-Anni Korpela-

tiltu | 13.9.2007 klo 13:21:59