Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

elämäniloa

Heips kaikille tutuille, en ole kirjoitellutkaan vähään aikaan. Äitini kuolemasta on yli puoli vuotta, mutta tuntuu, että ajaudun aina välillä hyvinkin syvälle... Mielessä pyörii viimeiset päivät ja viikot, syyttelen itseäni tekemättömistä asioista, miksi en tajunnut äitini arvoa hänen eläessään; pidin häntä itsestään selvyytenä. Nyt häntä ei ole ja on hyvin yksinäistä, ei ketään jolle soittaa, kukaan ei OIKEASTI ole kiinnostunut kuulumisista... tietenkin kavereita ja tuttuja on , mutta mutta (tiedätte kai mitä tarkoitan?).
Mieheni mielestä olen päälisin puolin selvinnyt tähän asti ihan ok, mutta hän ei tiedä paljonko pohdin asioita öisin ja päivisin mielessäni, en aina jaksa vaivata häntä vaikka hän kuunteleekin jos haluaisin jutella. Omasta mielestäni elämäniloni on ihan hukassa, mikään ei tunnu oikein miltään... mikään ei ole kivaa... Tiedän että äitini haluaisi minun elävän onnellisena ja jatkavan siitä mihin me jäimme vaikka häntä ei olekaan, mutta se vain on niin vaikeaa. Välillä tuntuu oudolta kun tapahtuu asioita jotka liittyvät jollakin tavalla äitiini ja ne jotenkin menevät äärettömän hyvin (juuri niin kuin ajattelin ja halusin)...ihan kuin joku jossakin auttaisi minua... kerran muistelin äitini yhtä ystävää ja mitin, että olisi kiva nähdä hänet ja sitten yhtäkkiä naapurikaupungissa hän käveli minua vastaan!onko muilla jotain vastaavia kokemuksia?
Tässäpä varsinainen purkaus pitkästä aikaa, huh!
kukkaveera | 11.7.2006 klo 23:38:51
  • elämäniloakukkaveera
    11.7.2006 klo 23:38