Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Kiselle
Kristiina, kiitos, että vastasit. Käyn täällä harvakseltaan, mutta alan ajatella, että ehkä tämä on paikka, jossa voisin tunteitani jakaa.Muistaakseni kirjoitit joskus, että toivot, että olisit puhunut Jarmon kanssa kuolemasta. Minäkään en puhunut kuolemasta isäni kanssa, ja toivon nyt niin kovasti, että olisin tarttunut siihen yhteen lauseeseen, kun hän kuolemaan viittasi. Mutta en uskaltanut. Tunnen pettäneeni isän siinä suhteessa. Hän olisi halunnut keskustella, kaivannut ehkä tukea, lohtua, toivoa. Olisi pitänyt sanoa hänelle, että minä uskon kuolemanjälkeiseen elämään ja myös, että vaikka tulemme suremaan häntä, niin pärjäämme kyllä. Ajattelin välillä, että hän kielsi sairautensa vakavuuden ja oli epärealistisen toiveikas. Yritin sopeutua hänen tahtiinsa. Nyt ymmärrän, että hän halusi suojella meitä läheisiään. Hän teki kuitenkin niin paljon käytännön järjestelyjä, että ymmärsi kyllä kuolevansa. Onneksi kuitenkin sanoin hänelle, kuinka paljon häntä rakastin ja arvostin. Sekin kaduttaa, kun en ihan loppuaikoina puhunut hänen kanssaan kuin arkisista asioista, lapsista, töistä jne. Olisin voinut muistella esim. kaikkea mukavaa, mitä yhdessä teimme. Mutta kun ne asiat olivat niin lohduttomasti mennyttä, en kestänyt tehdä sitäkään. Olin aika raukka.
Isä sairasti puolitoista vuotta, hän sai säde- ja sytostaattihoitoja. Monia vaiheita siihen mahtui: keuhkokuume, tyräleikkaus ja muuta. Olin niin ahdistunut. Kun puhelin soi, aina pelästyin, että mitä nyt on tapahtunut. Pelkäsin hirvittävästi, että isälle tulee kovia kipuja, oksentelua, harhoja tai ties mitä, mitä nyt voi tulla. Onneksi niitä ei tullut. Todella heikossa kunnossa hän oli kuukauden verran. Ajoin edestakaisin oman kotini, lapsuudenkodin ja sairaalan väliä. Työmatkani kulkee sairaalan tienhaaran ohi. Joskus on jo aamuja, etten ajattele siinä kohdassa isää. Mutta yleensä tunnen ahdistuksen aallon.
Syyllisyttä tunnen siitäkin, etten tiedä, kuinka kauan olisin vielä jaksanut, jos huono aika olisi kestänyt kauemmin. Kuolemaan sisältyi myös helpotusta. Kun pahin on jo tapahtunut, sitä ei enää tarvitse pelätä. Ja on helpottunut ainakin siitä, ettei tullut mitään kauheaa loppukamppailua.
Ikävä tuntuu eniten lapsuudenkodissa. Siellä koko puutarha muistuttaa isästä. Välillä kuulen isän sanontoja korvissani, hän puhui Karjalan murretta. Välillä havahdun siihen, että tätäkään asiaa en voi häneltä enää kysyä tai hänelle kertoa.
Lohtua saan eniten runoista ja lauluista. Jotenkin ajatus siitä, että tämä on kaikkien ihmisten osa, lohduttaa: Niin vähän on aikaa rakastaa, kesken jäävät kaikki ihmistarinat... (Matti Rossi)
Suru kertoo siitä, että oli rakkautta. Ja kai se rakkaus edelleen on: rakkaus ei koskaan häviä!
Lämmöllä kise
- KiselleKristiina
- Re: Kisellekise
- Re: KiselleKristiina