Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Oma äitini meni nopeasti myös

Suru on kummallinen ja hankala asia käsitellä. Varsinkin tällainen läheisen kuolemasta johtuva suru. Siinä joutuu samalla käsittelemään myös omaa katoavaisuuttaan ja tulevaa kuolemaansa. Se saattaa jopa ahdistaa. Joutuu myös vastakkain asioiden kanssa joihin uskoo tai on uskomatta. Jonkinlainen käsitys on pakko luoda, itse koen näin. Itse ripustaudun toivoon jälleennäkemisestä joskus jossain muodossa.

Suren itkemällä, nauramalla, muistelemalla menneitä, katsomalla vanhoja valokuvia/videoita asioista ja tapahtumista, joissa äiti oli mukana. Musiikin kuuntelu auttaa myös. Puhun asiasta kaikkien kanssa, jotka kuuntelevat. Äidin kuolema on meille vielä tuore asia ja ennenkaikkea sisarusteni sekä isäni kanssa emme voi muuta kuin puhua ja puhua tapahtuneesta: ihmetellä yhä uudelleen, miten näin kävikään aivan yhtäkkiä. Itseäni helpottaa, kun saan jakaa surun tunnetta varsinkin sellaisten kanssa, jotka ovat kokeneet samaa ja pystyvät paremmin ymmärtämään mistä puhutaan.

Itselläni on myös kolme pientä lasta ja mies työssä. Välillä koen, että en ehdi surra rauhassa, mutta toisaalta elämä ympärillä pakottaa katsomaan eteenpäin ja hyvä niin. Joskus tuntuu tosin, että haluaisin enemmän omaa aikaa surrakseni ihan yksinäni.

Suru on kuin painava viitta harteilla. Sitä viittaa on vain kannettava ja ehkä sen painoon ajanoloon tottuu. Olen sitä mieltä että aika auttaa surussa ja sen yli pääsemisessä. Toisaalta pitää itsekin olla valmis päästämään irti lamauttavasta surusta ja jatkaa elämää. Kuvittelen, että juuri niin rakas äitinikin haluaisi minun tekevän.
a00a | 14.2.2009 klo 00:12:34