Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Mistä iloa ja elämänhalua??

Ninnu !Olen suunnattoman pahoillani että sinusta tuntuu että menet vain alaspäin hurjaa vauhtia.Kirjoituksesi oli "raakaa"mutta niin tutun kuuloista.Minä olen ollut sairaslomalla toukokuun 9. päivästä lähtien kun äitini sairaus todettiin ja täällä hetkellä sairasloma on 30.9 saakka ja pelottaa ajatuskin siitä että pitäs lähtee sit työn perään.Kuinka jaksan kun elämä vaan menee kokoajan huonompaan suuntaan ??? Vasta nyt viime viikolla tajusin sen todellisuuden että äitini on todellakin kuollut vaikka kuolemasta on 1 1/2kk.Se iski kuin puukkoa olisi vedetty rinnassa puoleen ja toiseen.Itkua ja tuskaa on elämäni.Lohtua en saa mistään.Pienen poikani vuoksi pitäisi jaksaa elää ja olla mutta kun ei tunnu olevan voimia.Äitini sairaus tuli täytenä yllätyksenä ja vain vajaa 2kk, äitini olikin jo poissa.
Aivan samaa ajattelen minäkin kuin sinä että menen alaspäin hurjaa vauhtia eikä se jää ajattelun asteelle, vaan menen.Ei minuakaan huvita mikään, jaksa mitään."Mikään ei tunnu miltään".Minä haluasin poikani vuoksi keksiä jotain kivaa mutta ajatukset vain äidissäni koko ajan.Olen kysynyt itseltäni ja muilta että kuinka saisin iloa elämääni että olisin se sama joka ennen, jota nauratti ja oli kivaa.Ihmiset sanovat että harrastuksien pariin siitä se lähtee mutta kun ei jaksa edes ajatella mitään harrastuksia kun jaksas pojan kanssa ensin keksiä jotain pojalle mieluista niin sit vasta ajattelisin itseäni.Ei tämä ole lapsellekkaan helppoa kun näkee äidin itkevän ja surevan.Naurutaidon minäkin olen unohtanut. Ihmiset sanovat että saat varautua että vuosi siihen menee että rupeaa helpottamaan,olen ajatellut että vuosi...kuinka jaksan jos vuoden tunnen sitä mitä nyt tunnen.Olen varmasti mielisairaalassa.Päivittäin käyn haudalla,parhaana 2 kertaa, juttelemassa vanhempieni kanssa.Vien kukkia ja nyt syksyn tullessa kynttilöitä lyhtyyn.Ei tarvitse isän ja äidin olla pimeässä.
Elämä on niin raakaa ja julmaa.Kyselen vain MIKSI mutta vastausta en saa.Kaikki kävi niin äkkiä etten ehtinyt tajuamaan taudin vakavuutta,ja ettei taudille voida tehdä mitään.Sitten kaikki olikin ohi.Olen elänyt kuin unessa toukokuusta,nyt herään ja tiedostan totuuden.Mutta silti toivon että tämä kaikki onkin pahaa unta.
Toivon sinulle parempaa huomista ja tulevaisuutta.Olet kuin kaksoisolento minulle koska tunnet juuri samoin!!! kuin minä.
nina | 21.8.2007 klo 17:20:15