Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Ihan hullua
Ensiksi; onnittelut työpaikasta!Joo, minullakin tulee itkuja, tiuskis-tuulia ja suruja aivan omituisista asioista.
Harmittelen, kun äidin tekohampaat otettiin pois hänen suustaan jokunen tunti ennen kuolemaa, olisimpa älynnyt älähtää ja vaatia ne takaisin suuhun, tai laittanut itse, ei ole ihminen itsensä näköinen kun on molemmat proteesit pois.
Harmittaa, etten jo säteellä tarrannut kovemmin kiinni siihen mukavaan sairaanhoitajaan, ja pyytänyt häntä kertomaan tilanteen vakavuudesta (vai oliko se vain alitajunnan töitä; säästää kipeiltä uutisilta?). Harmittaa, kun äidin syksyllä ostama peruukki vanhenee kaapissa, samoin pesu- ja hoitoaineet siihen, tosin en ole valmis niitä antamaan sukulaisellekkaan joka peruukkia käyttää?!! Tuntuu ihanalle ja myös haikealle, kun iltaisin kääriydyn äidin käyttämään lämpöiseen flanelipaitaan, laitan päälleni häneltä talteen ottamiani vaatteita.
Meillä heitettiin aika karua ja mustaa huumoria siskon ja isän kanssa jo osastolla äidin kuolinvuoteen vierellä, kun hän oli jo nukkunut pois, mutten koe sitä pahana, koska se ei kohdistunut äitiin suoraan ja selvästi toi pientä lievennystä hetkeen...saattaa kuullostaa karulta, mutten osaa selittää. Ihminen on ihmeellinen ja omituinenkin tuollaisella shokeeraavalla hetkellä.
Minulla myös usein tulee valtavan paha mieli, kun tajuan etten voi soittaa äidille tärkeistä asioista, purkaa mieltä hänelle...on suuri pala pois minulta! Yhtenä iltana tuli haikean onnellinen olo; 5 vuotias tyttöni keikkui sohvalle köllimään viereeni, ja silittelin hänen kasvojaan, hiuksiaan...siinä sitten tuli lämmin olo, että mummon ansiosta olen tämänkin pikku ihmeen maailmaani saanut; kuinka elämä todellakin jatkuu, lapsissaan sen huomaa. Mieletön halu on alkaa puhua lapsille äidistä, etteivät pienemmät vain ala mummoa unohtamaan! Vaikkei se ehkä mahdollista olisikaan, mommo oli todella tärkeä heille.
Pieni piikki minulla on itseäni kohtaan vieläkin, miksi en ajanut asiaa äidin kotiin pääsystä tiukemmin? Jos olisin tiennyt aikaa olevan näin vähän, olisin ottanut vaikka lomaa töistä, mennyt äidin ja isän avuksi kotiin...en tiedä, helpottaako tuo tuksa milloinkaan? Äiti teki niin kovasti lähtöä kotiin, varsinkin viimeisten päivien aikana; vaikkei aina sanoin osannut kertoa, teot riittivät: kääri happiletkua lenkille, tuumasi että eiköhän nyt-minä että mitä?-lähdetä-Minne? Onko vessahätä, autanko?-ei-Haluatko "lenkille", haen pyörätuolin ja happipullon mukaan?-ei-Äiti, mihin sinä sitten haluat, minä en ymmärrä?-no...sinne missä ennenkin... Kotiin lähtö oli siis kovaa! Pieni valonpilkku, että oli viikko ennen kuolemaansa yölomalla kotona...
Tulipa taas tarinaa, huh! Tuntuu, että on tauti tulossa päälle, jalkoja särkenyt ja hieman alkaa nenän limakalvot tuntua "oudoilta". Ja minä oikein odotan että sairastuisin; olisi aivan LUPA maata sängyssä eikä tehdä mitään!!
Jaksuja sinulle!
- Ihan hulluaTiltu_R
- Re: Ihan hulluakatelikuu
- Re: Ihan hulluasurusyksy