Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Surua surun päälle

Perheemme menetti 12-vuotiaan pojan puolitoista vuotta sitten. Vuonna 2000 hän sai diagnoosin 8-vuotiaana, jonka perään lääkärit totesivat, ettei mitään parantavaa hoitoa ole ja meidän vain pitää varautua menettämään hänet varhain. Hän sairasti hyvin harvinaista ja vaikeaa neurologista etenevää tautia, joka vei vuodessa lähes kaikki tahdonalaiset kyvyt. Hoidin häntä kotona kaikki vuodet. Letkuruokinta, limaimut, epilepsiakohtaukset, puhekyvyttömyys, hengitysvajaus, sokeus, kääntely ja kuivitus ja kivut, jäykistely ja moni muu oli arkipäiväämme reilu neljä vuotta, kunnes rakas lapsemme kuoli kotonamme. 1 v 5 kk nuoremmalle siskolle kaiken seuraaminen vierestä oli karmivaa ja traumaattista, olihan veli hänen lapsuusikänsä paras ystävä ja muutenkin asettuminen toisen asemaan herätti ajatuksen, että sama olisi voinut tapahtua hänelle, olihan kyseessä perinnöllinen sairaus. Hän jäi väkisinkin veljensä varjoon ja paitsi huomiostamme, meidän vanhempien venymisestä huolimatta. Hänellä oli pelkotiloja ja puhkesi paniikkihäiriö ja oli unettomia öitä. Näihin haettiin apua lasten psykalta ja saatiinkin helpotusta aikanaan ja lääkkein. Myöhemmin veljen kuoleman jälkeen hän jo hiljaksiin alkoi saada otetta ja iloa elämään.

Kunnes... uusi pommi pudotettiin perheeseemme. Minun oli surukseni kerrottava tyttärelleni ja miehelleni, että minulla on syöpä toisessa silmässä. Itse dgn ja hoito ei ottanut minulle vaikeaa, se vaikutti niin olemattomalta poikani sairauteen rinnastettuna. Mutta pelkkä ajatus, että jälleen pitää kiskaista matto rakkaidensa jalkojen alta ja aiheuttaa surua ja kuolemanpelkoa tuntui vaikealta. Tyttärelleni kertominen oli äärettömän raskasta. Ja hyvin raskaasti hän sen ottikin. Ei hän jaksa nähdä muuta vaihtoehtoa kuin, että minulle käy samoin kuin hänen veljelleen. Myös mieheni on kovin pessimistinen. Tuntuu turhalta puhua heille hyvistä hoitovasteista. Meidän kaikkien voimavarat on vielä niin vähissä. Lapsemme menetyksestä on vasta puolitoista vuotta. On vaikea löytää voimia ja iloa ja postitiivisuutta tähän uuteen taistoon. Itse olisin niin valmis seuraamaan poikaani rajan taa, menetin lähes täysin elämänhaluni hänen kuoltuaan. Kuolemaa en pelkää. Mutta tajuan kyllä selvästi ja vahvasti, että minun ON PARANNUTTAVA mieheni ja tyttäreni vuoksi. He eivät kestä enempää surua. Me aikuisetkin vielä sinnittelemme, mutta on niin väärin, että lapsi joutuu lapsuutensa kulkemaan kuoleman kanssa rinnatuksin ja aina pelkäämään sitä. Ala-aste tytöllämme kului ekaluokasta lähtien veljensä sairastelun ja kuoleman varjossa. Nyt yläaste alkoi äidin vakavan sairauden varjossa. Ei ole ihme, jos optimismi karisee ja hän ei kohta osaa tai uskalla odottaa elämältä mitään hyvää, ainoastaan pelätä mitä seuraavaksi...

tiltu | 14.10.2006 klo 19:12:48