Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Elämä jatkuu kaikesta huolimatta...
Hyvää sunnuntaipäivää vaan kaikille.Tänä aamuna tuli Ylen ykköseltä oikein koskettava ohjelma. Aamusydämellä-ohjelmassa kaksi nuorta miestä kertoi vanhempansa menettämisestä (toisen isä kuoli äkillisesti onnettomuudessa ja toisen äiti pitkällisen sairauden jälkeen), olivat molemmat vissiin alle 10 v vanhemman kuollessa. Suosittelen lämpimästi katsomaan, se on nähtävissä Ylen Areenalla.
Itsekin, vaikka menetin äitini vanhempana kuin he, niin pystyin samastumaan moniin heidän kertomiin tunteisiinsa. Tietysti se vanhemman menettäminen on vielä hirveämpää, kun itse on lapsi ja menettää toisen vanhempansa. Ohjelma antaa lohtua siitä, että elämä tosiaan jatkuu ja jokainen meistä toivottavasti löytää jonkinlaisen itselleen hyvän selviytymiskeinon.
Itselleni se on ehdottomasti kirjoittaminen, kutominen, vanhustyö, meidän kissan hoitaminen, liikunta ja luonto. Muutenkin ihmissuhteiden ylläpitäminen nyt toisin kuin joskus myöhemmin.
Oon tässä muutenkin ollut selkävaivojen takia sairaslomalla töistä, kun puolitoista viikkoa sitten venäytin alaselkäni töissä. Se vielä vihoittelee välillä ja on arka, vaikka välillä oli jo parempi. Ehkä äidin sairastuminen ja kuolema opetti senkin, että elämä on tässä ja nyt ja esimerkiksi oman kehon viestit kannattaa ottaa vakavasti. Äitikin sanoi, että ei mennyt tarpeeksi nopeasti lääkäriin,vaikka tiesin jonkin olevan vialla. Kehotti minua tekemään niin, jos huomaan terveydessäni jotain häikkää. Keho kyllä kertoo, kun on aika levätä tai kun jokin on vialla. En nyt juuri kauheasti murehdi menneitä tai tulevaa, vaan otan elämän päivän kerrallaan tyyliin. Jotenkin on tärkeää elää täysillä, koska omien elinpäivien määrää ei etukäteen tiedä. On se jännää tosiaan, miksi jotkut elävät hyvinkin pitkään ja jotkut taas eivät. Se on tätä elämän arvoituksellisuutta ja tietynlaista epäreiluutta.
Sekin on hyvä, että olen oppinut hakemaan apua ja puhumaan vaikeista asioista enkä pidä niitä sisälläni. Meillä kotona oli muutenkin se meininki, että kaikki ikävät asiat pidettiin isäni läsnäollessa sisällä, mutta äidin kanssa onneksi pystyin kaikesta puhumaan. Mikä kontrasti, kun isäni kanssa en voi puhua juuri mistään, paitsi säästä ja hänen asioistaan. Hoitajana on kanssa pitänyt oppia ja opetella puhumaan hoidettavien kanssa hyvinkin aroista, kipeistä ja ikävistä asioista ja taitolaji se on sekin. Olen tullut siihen tulokseen, että en juokse ongelmiani karkuun, vaan mieluummin kohtaan ne silmästä silmään. Elämä on paljon helpompaa niin.
Yhdyn Cambrigden viestiin siitä, että elämäni on täysin muuttunut äidin kuoleman jälkeen eikä menneeseen ole paluuta. Elämäni on muuttui enemmän kuin osasin edes odottaa, niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta ajattelen, että käsittelen asiat, sitä mukaa kun ne eteen tulevat näillä eväillä. Ei tässä oikeen muutakaan osaa tehdä.
Voimahalit ja jaksamista kaikille.
- Re: Elämä jatkuu kaikesta huolimatta...Siipi maassa
- Re: Elämä jatkuu kaikesta huolimatta...Siipi maassa