Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: nuoren pelko tulevasta..

Hei Maippa

Tekstisi oli kuin minun elämästäni kirjoittettu jokin kuukausi sitten. Se liikutti ja kosketti minua.

Olen myös pian 20 vuotta täyttävä AMK opiskelija. Äitini sai kolme vuotta sitten kuulla rintasyövän uusineen ja rajulla kädellä. Mitään parannusta ei ollut tehtävissä vaan siitä lähtien alettiin pelaamaan ajan kanssa. Olin silloin 17 vuotias. Äiti jaksoi hyvin käydä sen jälkeen kaksi vuotta töissä ja oli hyvä vointinenkin. Olin tietenkin silloin iloinen että meni niinkin hvvin. Silti en antanut itselleni lupaa olla onnellinen sillä tiesin, että äitini ei tule näkemään häitäni, lapsiani eikä minulla ollut häntä neuvon antajana isoissa asioissa. Pelkäsin ajan kulkua sekä pahinta. Olisin voinut vain pysäyttää ajan ja jäädä siihen.

Tammikuussa 2006 tilanne oli kuitenkin se, että hänen oli jätettävä työt. Minulla alkoi nyt viime syksyllä AMK opiskelut ja jouduin myös muuttamaan pois äidin luota ja vaihtaa paikkakuntaa. Se teki todella pahaa silloin. En olisi halunnut jättää häntä. Asuin parhaat vuoteni hänen kanssa kahden ja kaikki oli täydellistä. Mutta en halunnut ajatella enkä tiennyt että se elämäni suurin pelko ja pahinta mitä voi tapahtua oli niin lähellä....

Viime syksyn äiti oli heikompi kuin ikinä vaikka yritti ollakkin niin reipas. Sen huomasi, että voimat alkavat hiipua..... Se teki todella pahaa. Katsoa miten rakas ihminen kuihtuu. Mitään ei voi asialle tehdä. Autoin kaikessa niin hyvin kuin vain pystyin ja jatkuva huoli sisälläni piinasi koko ajan.

Uuden vuoden jälkeen hän joutui sairaalaan keuhokuumeen takia joka vei viimeisetkin voimat. Äiti joutui täysin sänkypotilaaksi ja joutui kokemaan kauheita asioita. Henkisesti ja psyykkisesti. Viimeiseen asti itse itsensä hoitanut ihminen onkin täysin muiden armoilla. Se masensi häntä ja hänen masennuksensa minua. Kaiken piti alkaa olemaan jo parempaan päin kuumeilu ohi ja hoitoja piti taas jatkaa kunnes minut paiskattiin täysillä seinään. Puhelu, "että äidin sydän ei enää jaksanut ja hän on nukkunuyt pois. Tulethan pian hyvästelemään hänet" Se oli perjantaina 2kk sitten. Lauantaina meidän piti taas nähdä, niin sovittiin kun keskiviikkona sairaalassa kävin. Halusi jostain syystä minun viettävän poikkeukselline pitkän ajan hänen kanssaan ja sain lähetä vasta kun muut olivat menneet. Sitä lauantai päivää ei kuitenkaan tullut. Kaikki romahti sillä hetkellä, mikään ei tuntunut miltään, mikään ei kiinnostanut, nukkuminen ja syöminen oli vaikeaa, koulu jäi tauolle. En voinut ymmärtää miten 19 vuotiaalta naisen alulta viedään tärkein ihminen ja vasta 52 vuotiaana. Juuri hän ehti täyttämään 52. Elämä tuntui niin epäreilulta ja tuntuu kyllä edelleen.

Elämäni on kuitenkin jo hieman tasapainottunut ja olen alkanut hyväksymään monia asioita, käymään kunnolla koulua ja tekemään töitä. Kevät ja kesän tulo tuntuu kivalta, mutta äitiä ajattelee kutenkin joka päivä.Pakollisten asioiden hoitaminen ja muut paperisodat ovat nyt onneksi ohi, mutta ne koetteli minua kovasti. Ne olivat minun vastuullani.

Oli varmasti tarkoitus, että muutin silloin pois kotoa.Olisi aivan kamalaa ollut jäädä yhdeksikin yöksi yhteiseen kotiimme tapahtuneen jälkee. Onni oli, että hän sai nähdä valmistumiseni viime keväänä merkonomiksi, saimme viettää hyvän joulun kaikki yhdessä. Järjestimme synttärit sairaalassa, äiti loisti ilosta. Oli tarkoitus että muutin poikaystäväni kanssa asumaan, sillä yksin olisin tullut hulluksi. Olen onnellinen että äitini ei joutunut kärsimään kovista kivuista, jotka olisivat tulleet varmaan pian kun alamäkeä mentiin. Hän ei kärsinyt. Kasvatti kaksi lastaan pärjäämään täällä kovassa maailmassa ja siinä hän todella onnistuikin. Kasvattanut tämä on minua valtavan paljon ja elämää katsoo aivan eri tavalla. Voin rehellisesti myöntää olevani paljon vahvempi kuin jokunen minun ikäiseni on.Pienet asiat ei enää lannista. Minusta tuntuu, että elämämme on jollain tapaa käsikirjoitettua. Tämä minun kuvioni meni ainakin niin jännällä tapaa yksi yhteen...

Jaksamista sulle todella paljon. Tiedän niin hyvin miltä susta tuntuu. Jos haluat enemmän jutella laita privaattina taikka sitten sähköpostilla. En halua kuitenkaan luoda sinulle enempää ahdistusta tällä minun tarinallani. Teillähän voi olla vielä useita vuosia yhteistä aikaa! Älä anna asian painaa jokapäiväisessä elämässä ja koittakaan viettää mahdollisimman paljon laatuaikaa yhdessä.

Terv:Netta
Alisa | 4.4.2007 klo 17:44:00