Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

miten läheisenne ovat suhtautuneet suruunne?

Eilen illalla tajusin, että on mennyt useampi päivä niin, etten ole itkenyt. Suru on kuitenkin vahvasti läsnä, ja äiti ja äidin kuolema koko ajan ajatuksissa. Viime yönä näin jotain outoa unta, jossa äiti oli. Olen nähnyt äidistä unta muutamia kertoja, toisinaan uni on ollut ihanan lohdullinen. Nyt unesta tuli paha olo, ja itku onkin tänään ollut herkässä. Jonkin aikaa onnistui taas "konemaisesti" suorittaa surutyötä, mutta tänään äidin persoona taas ryöpsähti niin elävästi mieleen. Mun on niin ikävä äitiä! Tajuntaan iskee taas, että mä en enää IKINÄ näe äitiä! Eikä mun lapset mummia. Tytöltä meni tänään nalle rikki, ja yleensä mummi aina korjasi kaikki tuollaiset. Tyttö sanoi mulle, että äiti, minä kysyn mummilta neuvoa sieltä taivaasta, että miten se nalle pitää korjata...täytyy yrittää asettua "mummin saappaisiin" ja opettaa lapsille se kaikki, mitä mummi ennen opetti. Tänään olin väsynyt, ja pienten lasten kanssa kaikki tuntui hankalalta. Lapsilta salaa itkin äitiäni, "en minä selviä näistä yksin ilman apuasi...". Onneksi mies tuli ajoissa töistä kotiin, ja tajusi, että taas on vaikeeta. Miten teidän puolisot tai ystävät on suhtautuneet läheisenne kuolemaan? Oletteko saaneet heiltä tukea? Mun mies on kyllä tukenut mua upeasti osallistumalla tämän kotirumban pyöritykseen töidensä ohella. Kotitöitä hän tekee tosi paljon. Ja aika kärsivällisesti hän on jaksanut kuunnella mun ikävöintiä. Mutta itkuani mies ei oikein osaa käsitellä, eikä lohduttaa. Olla vaan ja kuunnella, eikä yrittää "ratkaista" surua, "kyllä se siitä helpottaa". Kukin auttaa tietenkin tavallaan. Ja alkuun mä en tajunnut sitä, että mieskin suree omalla tavallaan hänelle niin läheistä anoppia. Ystävät on olleet ihania ja jaksaneet kuunnella. Mutta puoli vuotta, mikä äidin kuolemasta nyt on kulunut, on toisille pitkä aika. Joskus olen huomaavinani, että jotkut ajattelevat, että surun pitäisi jo hellittää. Onneksi kaikkein lähimmät tietävät miten rakas ja läheinen äiti oli, ja ymmärtävät ikäväni. Mutta enää ei voi samalla tavalla ikävää ja surua kaataa ystävien eikä miehenkään niskaan. Onneksi on tämä palsta...
Voimia!
surusyksy | 15.3.2006 klo 22:33:07