Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Toinen joulu ilman äitiä

Äitini kuoli 13 kk sitten ja nyt toinen jouluaatto ilman häntä kohta takanapäin....Kirjoitin tänne joskus elokuun lopussa pitkän vuodatuksen omasta tilanteestani. Salakavalasta surusta, ja siitä, miten näennäisesti voi toimia aivan tavanomaisesti arjessa ja lähipiiri kuvittelee , että vanhempansa menettänyt on jo onnellisesti päässyt surunsa yli.

Oma suruni on käsittämättömän puuskittaista. Voi mennä viikkoja, etten mieti asiaa juuri lainkaan ja sitten taas ykskaks jokin pienistä pienin yksityiskohta tuo ne kauhunsekaiset tuntemukset äidin viime päivistä jälleen päälle. Jotenkin viime joulu meni vielä turtana, koska kuolemasta oli vasta kuukausi aikaa. Yllättäen(?) tämä joulu on ollut mulle jollain käsittämättömällä tavalla melankolisempi. Äidin poissaolo tuntuu niin paljon konkreettisemmalta. Ehkä sitä on kai vuosi sitten elänyt illuusiota, jossa äiti onkin vain käymässä jossain ja hän kyllä palaa ennen pitkää...mutta ei palannut.
Aattoilta oli mennyt muuten tylsähkön rauhallisesti isäni kanssa lapsuudenkodissani, mutta yhtäkkiä löytämäni äidin puoliksi käytetty käsivoidetuubi saa mut liikuttumaan...eikä kyse ole siitä,etteikö ympärilläni olisi asioita, jotka muistuttavat äidistä. Ei, isäni haluaa yhä vaalia hänen muistoaan ja äidin tavarat kodissa ovat yhä samoilla paikoilla kuin vuosi sitten. Tän tuubin jälkeen mulle tuli sellainen välitön tarve paeta takaisin omaan kotiin, jossa vanhat muistot eivät tulvi hyökyaallon lailla päälle. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tajuan moisen ajatuksen olevan pelkuruutta. Enhän voisi jättää isää yksin jouluna oman epämukavuuteni takia; enhän?

Kyllä ihmismieli on hämmästyttävän monisyinen...ja kuolema. Kun läheinen kuolee, et joudu käsittelemään ainoastaan kuolemiseen ja kuolemaan liittyvää tuskaa vaan kaikki tämän ihmisen kanssa eletty ja koettu elämä täytyy punnita ja uudelleenarvioida. Sitä joutuu tilille omassa suhteessaan kuolevaan. Kaikki ne ihmissuhteeseen liittyneet ristiriidat (ja epäilemättä myös onnen hetket) ikäänkuin voimistuvat kipukynnystä koetellen. Siinähän sitten painit surun keskellä henkisen tilinteon parissa.

Itse olen 33-vuotias ja suhteeni äitiin ei ollut mikään mutkaton (tosin, kenelläpä olisi?) Äidin kuollessa en ole surrut ainoastaan hänen poismenoaan, vaan myös vähintäänkin yhtä paljon sitä, etten mielestäni koskaan oppinut tuntemaan häntä sillä tavoin kuin olisin halunnut. Äitini oli kyllä fyysisesti läsnä elämässäni aina, mutta mielisairauden takia en koskaan tuntenut saavani häneen sellaista kontaktia, kuin olisin toivonut. Tietenkin suhteemme muotoutui olosuhteiden ehdoilla ja ehkäpä se oli niin hyvä, kuin sillä oli edellytykset olla. Tunteita on niin moninaisia kietoutuneina tähän ja niitä on vaikea erottaa toisistaan. Mikä olikaan syy, mikä seuraus?

Ajatusten purkaminen helpottaa kummasti ja se tuntuu niin paljon tarkoituksenmukaisemmalta juuri tällä foorumilla, jolla kaikki kamppailevat samojen tuntemusten kanssa. Kukin tavallaan, ja samalla muita auttaen!

Leppoisaa joulua ja toiveikasta uutta vuotta 2009!
Tristesse | 24.12.2008 klo 23:24:42