Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Muistolle
Eilen vietimme Jarmon muistojuhlaa äitini luona.Kutsuttuna oli ihan vain lähipiiri.Lapset,lastenlapset.
Myöhemmin kutsutaan ystäviä,ja naapureita.
Jarmo olisi täyttänyt 60 v syyskuussa,ja lokakuun alussa tulee vuosi Jarmon kuolemasta.
Olin etukäteen "huolissani"kuinka se "tilaisuus"menee.
Pelkäsin,saako se auki sellaisia haavaja jotka on jo vähän menneet kiinni.
Oli niin ahdistava olo.Olisi halunnut perua oman osallistumisen,mutta kuitenkin halusin olla läsnä Jarmon takia.
Ei meistä kukaan pystynyt Jarmoa siinä paljon muistelemaan.
Kaikki koitti olla vaan reippaita ja pitää itsensä kasassa.
Omalle tyttärelleni Ukki oli todella läheinen ja rakas.
Heillä oli keskenään aivan spesiaali suhde ihan vauvasta asti.
Niin urhoollisesti tämä nuori neiti on koittanut surun ja ikävän kanssa olla.Eilinen oli rankkaa erityisesti hänelle.
Taas minä varsinainen tuki ja turva,murruin kun katsoin kuinka paljon tyttäreeni sattui.Rauhoituttuaan hän oli nolo ja pyyteli anteeksi,kun oli itkenyt.
Selitin,että me kaikki olemme surullisia ja meillä muillakin on kova ikävä.On hyvä,kun näyttää ne tunteet,eikä vaan patoa niitä sisälleen.
Niin haikea olo oli ja jotain puuttui...JARMO!
Jarmo rakasti juhlia,ja oli kova niitä järjestämään,osallistui aina ihan kongreettisesti esim.LEIPOMALLA,Jarmo oli iloinen,kun ympärillä oli ihmisiä.
Jarmo katsoi valokuvassa meitä tummanpunainen ruusu vierellään.
Kuva oli otettu toissa kesänä.
Eipä tiedetty,kuinka elämä menee.Parempi niin.
On niin paljon asioita joita tahtoisi muuttaa Jarmon sairastamisen ajalta.Mutta se viisi viikkoa jotka eli "löydösten"jälkeen,oli niin lyhyt aika.
Muistan sen kun Jarmo vietiin Terhokotiin,ja eli viikon sen jälkeen.
Sielläkään tilannetta ei tajunnut.
Jotenkin kuvitteli,että aikaa kuluu vielä viikkoja.
Luuliko sitä olevansa valmiimpi luopumaan Jarmosta,jos aikaa olisi mennyt viikkoja?Olisiko Jarmo itse halunnut sitä lisäaikaa?Kovissa kivuissa,huonossa olossa.
Jotenkin itse on alkanut ajatella,että se nopea kuolema oli Jarmolle armollisempi.
Se on tärkeintä,ei se missä vaiheessa me oltaisiin voitu päästää Jarmosta irti.
Olisinko ollut koskaan valmis?
Olinko voinut olla niin itsekäs,että olisi ollut sydäntä katsoa vierestä toisen hiipumista ja kuihtumista?
Olisko elämä ollut elämisen arvoista?
Ehkä siihen vaikutti se,kun Jarmo oli tolpillaan loppuun saakka,oli oma itsensä.Pystyi liikkumaan.Käymään vessassa itse,suihkussa.
Kai sitä tulevaa ja vääjäämätöntä kuolemaa halusi mielessään työntää jonnekin syrjään.Odotti ihmettä.
Niin kauan kun oli elämää niin oli toivoa.
Ikävä on suuri.
Olet Jarmo meille niin rakas.Kyllähän sen tiedät.
Kristiina
- MuistolleKristiina
- Re: Muistollesurusyksy