Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Jäi muisto vain...
Niin siinä kävi, että isäni toive toteutui; hän tahtoi Jouluksi pois ja sanoi, että jos hyvin menee hän ei ole täällä enää Jouluna ja jos huonosti käy hän on. Ne olivat melkein hänen viimeisiä puhumisiaan. Isä nukkui pois 20.12. Viimeiset päivät todella heikossa kunnossa, eikä jaksanut puhua tai liikkua. Ehdin juuri paikalle kolme päivää ennen, että isä vielä heikosti nyökkäämällä tunnisti minut. Sitten olimmekin läheiset paikalla loppuun saakka. Poismenon hetki on järisyttävä, kun läheinen ottaa viimeiset henkäykset. Mutta meille ei annettu vaihtoehtoja. Isä kärsi niin paljon, ettei voinut muuta kuin "luovuttaa" hänet pois, toivoa, että ei tarvitsisi enää kärsiä tuskia.Aina jouluisin, kun kävin hautausmaalla viemässä kynttilöitä katsoin, kun ruumishuoneen edessä oli kynttilöitä. Ja ajattelin, että jollakin on suuri suru. Tänä vuonna vein itse sinne kynttilöitä, isälleni. Vein paljon kynttilöitä, kävin siellä joka päivä puhumassa isälle, hautajaisiin saakka.
En vieläkään voi tajuta kaikkea tapahtunutta. Liian paljon tapahtui lyhyessä ajassa; isän kuolema, valmistelut arkkuun, pienet hartaushetket, virret, viimeinen matka ja käynti kotipihassa, nouto ruumishuoneelle, joulu, hautajaisten järjestelyt, hautajaiset, uusioperheen erimielisyydet. Jostakin vaan saa voimia mennä kaiken läpi.
Uuden vuoden aattona ajelin pitkän matkan omaan kotiin, säikähdin raketteja, olin niin ajatuksissani, olivathan hautajaiset olleet edellisenä päivänä. Heti arkipäivänä töihin. Nyt on iskenyt se tyhjyys; ei kiirettä, ei soitteluja ja viestittelyä, ei isän hoitovuoroja, ei mitään järjesteltävää, kunnes perunkirjoitus tulee.
En ole itkenyt pitkään aikaan, mutta nyt itken, kun näen isän kuolinilmoituksen lehdessä; onko tämä kaikki totta? En voi soittaa enää isälle tai nähdä häntä koskaan tai kysyä neuvoa...
Lumipallo on lähtenyt vyörymään; täytyy jakaa omaisuutta, perinne-esineitä, kuka saa ja kuka ottaa mitäkin, lesken oikeudet, miten talon käy jne. Kotitila meni myyntiin tänään, niin kauan sinnittelivät, ettei isän tarvinnut sitä nähdä. Ei ole enää lapsuuden kotia ja turvapaikkaa, tuntuu, että kaikki on revitty sydämestä vereslihalle. Liian paljon, liian pian. Moni muukin asia perheessämme näyttää hajoavan samaan aikaan.
Olen loputtoman väsynyt ollut hautajaisten jälkeen. Perunkirjoitus tulee liian pian. Tarvitsisin jotain tukea, mutta en tiedä mitä, eikä sitä ole tarjolla edes. Ehkä jotain tekemistä, rauhoittavia harrastuksia. Sitä jää loputtoman yksin. Niin äkkiä on joutunut antamaan kaiken rakkaan pois.
En tiedä oliko hyvä kaikkia asioita edes katsoa; näen painajaisia ja erilaisia unia koko ajan. Pelkään nukkua. Olen joutunut kohtaamaan kaikki pahimmat pelkoni; isäni kuoleman. Kuinka tästä eteenpäin? Nyt en näe valoa, vain synkän virran. Tiedän, että moni on menettänyt paljon enemmän, mutta tottakai elän tätä omasta näkökulmastani. Ei se tieto minua lohduta yhtään. Olin toivonut, että olisin jo saanut jotain omaa elämässäni aikaiseksi, kun tämä hetki koittaa ja minulla olisi tukijoita ympärillä. Mutta nyt huomaankin kuinka yksin olen tämän surun keskellä. Ei ole ketään, vain minä ja nämä nettisivut.
- Jäi muisto vain...mia
- Re: Jäi muisto vain...Tiltu_R
- Re: Jäi muisto vain...riikka70