Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Miten jaksan yksin....

Hei,
Meillä ei puhuta syövästäni, jonka kanssa olen nyt taistellut 8 vuotta. Väliin se on ollut vakaa ja "hiljaa", mutta nyt taas on pieniä muutoksia tapahtunut (4.kerta). Kaikki alkoi kyhmystä rinnassa...
Olen paljon yksin kotona,mieheni on urheilussa mukana.Väliin olen miettinyt laukun pakkaamista ja häipymistä.Olisi yks murhe vähemmän, kun ei tarvitsisi surra läheisyyden puutetta. Väliin kun ahdistaa olisi ihanaa kun joku ottaisi kainaloon ja vaikka ei puhuisi mitään, pitäisi vain lähellä.Mitä teen? Otan sauvat ja lähden ulos, kävelen ja kävelen,kunnes tuuli kuivaa kyyneleeni.
Joskus yritän avata keskustelua kertomalla omista tuntemuksistani, tai kysymällä hänen ajatuksiaan,tai kertomalla mitä olen päivän aikana puuhannut, mutta kaikin ajoin hän ei edes vastaa, keskittyy lehteen,televisioon,nettiin...
Ja silloin mulla yleensä keittää ja mietin että täytyykö mun tosiaan kestää vielä tääkin.Kyllähän me sentään puhutaankin, mutta aivan jostain muusta. Ollaan niinkuin koko sairautta ei olisikaan, silloin kaikki on näennäisesti ok.
Kuitenkin se on niin iso osa mun elämääni nyt,että sitä ei voi sivuuttaa.Jotenkin minusta tuntuu ettei mieheni ole koskaan hyväksynyt sitä, että olen sairastunut syöpään.Parisuhteemme oli mielestäni ihan ok ennen sairastumistani, mutta sen jälkeen se on hiljaa kuihtunut. Nyt tuntuu siltä kuin kaks tuttua asuisi kämpiksinä.
Mietin mistä mä voisin saada tukea ja keskusteluapua nyt kun on taas epävarma tilanne ja olo (sain tietää muutoksista pari päivää sitten).En ole edes yrittänyt kertoa niistä...
Mulla oli pari työkaveria, joiden kanssa olen saanut jakaa asiaa vuosikausia, mutta kun jouduin 2 vuotta sitten jäämään sairaslomalle ja edelleen eläkkeelle,niin yhteys ei enää tunnu niin läheiseltä.
Manssi | 19.3.2007 klo 20:38:58