Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Ainoan jäljellä olevan vanhemman taistelu syöpää vastaan.

Jäimme isäni kanssa kahdestaan kun minä olin 7-vuotias. Äitini kuoli yllättäen ja äkillisesti piilevään keuhkokuumeseen, emmekä voineet kuin jatkaa eteenpäin. Olin vielä niin pieni etten oikein ymmärtänyt asioita silloin, mutta sen ymmärsin että jäjellä oli enää vain isäni ja meidän piti pitää yhtä. Elämä lähti sitten rullaamaan päivä kerrallaan, olihan se vaikeaa, mutta isäni pärjäsi hienosti pienen tyttärensä kanssa yksinhuoltajana. Se saattoi johtua siitä, että opin pitämään huolta itsestäni ilman äitiä, mutta kyllä se isä minusta suurimman huolen silti piti :)

Viime vuoden toukokuussa sattumalta isäni valitti tutulleen, yksityiselle lääkärille kurkkukivustaan ja 'aftasta', joka oli vaivannut kielen juuressa jo pidemmän aikaa. Se 'afta' paljastuikin tutkimusten jälkeen pahanlaatuiseksi kasvaimeksi, joka oli edennyt kielestä kaulaan. Oli shokki minulle, isän ainoalle läheiselle, kuulla sairaalassa, että isälläni on syöpä. Se vain töksäytettiin suoraan naamaan, ja minun piti se 14-vuotiaana ymmärtää ?

Kaikki tapahtui erittäin nopeasti, hoitosuunnitelmat tehtiin ja jo 2009 kesäkuussa isän leikkauspäivä olikin. Muistan kuinka peloissani olin isän leikkauksesta, joka oli pitkä ja rankka hänelle. Leikkauksen jälkeen hän ei pystynyt puhumaan, ei syömään, ei juomaan, ja yski monta litraa keuhkoistaan sitä nikotiinilimaa, joka oli kertynyt 40 vuoden polttamisen jälkeen. Isä kuitenkin osottautui supermieheksi, ja toipui ihmeellisen nopeasti, muutaman päivän päästä hän puhui ilman apuvälineitä, söi ja joi tavalliseen tapaansa. Hän kuitenkin oli sairaalassa monta viikkoa, mutta hyvässä kunnossa. Silloin olin vielä positiivisin mielin.

Syksy ja talvi -09 olivat rankkaa aikaa isälleni ja minulle. Rankat hoidot saivat isäni huonoon kuntoon, eikä runsas alkoholinkäyttö tehnyt yhtään parempaa asialle. Minä taas jäin yksin hoitamaan meitä kahta, mutta selvisin siitä. Joulun jälkeen isä alkoi mennä taas huonompaan kuntoon, luulen että hän tiesi että jotain tapahtuu hänen sisällään muttei uskaltanut myöntää sitä, hän perui monta jälkitarkastusaikaakin huonon olonsa takia. Tilanne meni kuitenkin helmikuussa 2010 niin pahaksi, että hän joutui sairaalahoitoon, kun ei enää jalat kantaneet. Tutkimuksissa sitten selvisi, että tämä kieli- ja kurkkusyöpä, jota oli väitetty helpoimmaksi syöväksi, oli uusiutunut ja etäpesäkkeitä oli mahassa ja keuhkoissa. Siitä alkoikin sitten tähän päivään saakka jatkunut vuodeosastokierre.

Isäni oli koko ajan pirteä ja halusi hoitoja, ihan vain minun vuokseni, ei halunnut jättää minua yksin ja halusi nähdä minun kasvavan. Hän oli erittäin positiivinen ja uskoi parantumiseensa, vaikka kuukausien aikana hänelle annettiin monta ennustetta, joista kaikki olivat samaa mieltä: isäni ei näkisi edes kevättä. Toisin kuitenkin kävi, oli ylä- ja alamäkiä, mutta kesäkuussa hän pääsi muuttamaan omaan asuntoon. Kaikki menikin koko kesän ajan hyvin, isä pärjäsi avustuksellani hyvin ja toiveet oli korkealla. Kesän jälkeen taas kaikki muuttui, isä meni huonommaksi ja jälleen kutsui vuodeosasto, missä on ollut nyt elokuusta lähtien.

Isäni on ollut aina taistelija ja se on tullut ilmi hänen tahdostaan elää vielä pitkään. Jumala sitä ei kuitenkaan ole suonut... Vaikka hän onkin taistelija, tästä hän ei usko enää itsekään selviytyvänsä. Hänellä on paljon kipuja, ei enää ollenkaan mukana tässä maailmassa, ja itsekin sanoi, ettei jaksa enää montaa päivää. Ehkä hänen taistelunsa tätä tautia vastaan on nyt hävitty.

Tiedän, että hän on kiitollinen kaikesta antamasta avustani ja rakastaa minua, mutta ei tätä silti pysty hyväksymään. Isä on aina auttanut minua ja ollut luonani ja totuus on, että kun isä lähtee, minulla ei ole enää ketään. Toivoisin vain, että hänen lähtönsä olisi nopea ja kivuton, koska ei tuo ole enää edes elämisen arvoista elämää... Silti toivoisin, että se parempi päivä tulee vielä. Jos vain voisi asioita muuttaa, sen tekisin :/ Karmii ajatus, että olen 16-vuotias, ja kohta täysin orpo.

Elämä on epäreilua, siitä ei pääse mihinkään.
Suvi Teräsniska - Jos menet pois

tulppaus | 21.10.2010 klo 17:14:18